Name: Fanfaarit
Start: 2022-05-20T00:00:00.000Z
End: 2022-05-20T00:00:00.000Z
Location: Musiikkitalo

Admin

Helsinki Philharmonic Orchestra

Conductor

Jukka-Pekka Saraste

Instrumentalist

Christian Tetzlaff

Violin

Orchestra

Fanfaarit

Helsinki

Finland

Musiikkitalo

Concert Hall

Fanfaarit: Violin Concerto in A minor, op. 53 Dvořák (+1 More)

Public

Violin Concerto in A minor, op. 53

Sinfonietta

Sagar Haldar

Approved

Accordionist

Archlutenist

Baroque Flutist

Baroque Oboist

Baroque Trumpetist

Bassist

Bassoonist

Cellist

Clarinetist

Contrabassist

Cornettist

Flutist

Guitarist

Harper

Harpsichordist

Hornist

Lutenist

Mandoline Player

Musette de cour Player

Oboist

Organist

Percussionist

Pianist

Recorder Player

Saxophonist

Tenor Violinist

Theorbist

Timpani

Trombonist

Trumpeter

Tuba Player

Vibraphonist

Viola Pomposa Player

Viola da gamba

Viola d’amore Player

Violinist

Violino Piccolo Player

Violist

Actor

Broadcasting

Choir

Choreographer

Chorus Director

Chorus master

Composer

Costume designer

Dancer

Dramaturge

Executive producer

Extra

Hairstylist

Illustrator

Librettist

Lighting designer

Makeup artist

Orchestra Operations

Other

Photographer

Poet

Repetiteur

Set designer

Sound designer

Stage Manager

Stage director

Teacher

Translator

Video designer

Vocal coach

Wig & Makeup Designer

Writer

Writing and performance

Contralto

Singer

Tenor

Baritone

Countertenor

Bass-baritone

Bass

Mezzo-soprano

Soprano

Alto

Child vocalist

Continuo

Silent

Spoken

Violinist Christian Tetzlaff, Antonín Dvořák's Violin Concerto and the Helsinki Philharmonic Orchestra are old acquaintances. Tetzlaff and HPO’s 2016 recording of the concert garnered five-star reviews worldwide. It is then high time to meet again and catch up with this particular concerto!

Czech composer Leoš Janáček was fascinated and inspired by the folk songs of his own province, Moravia. He collected and studied them, drawing material from them for his compositions. Janáček was convinced that the moods found in folk music and their free rhythmic patterns stem from the Czech language, its cadence and words.

Composed in 1926 and orchestrated for a giant orchestra, the Sinfonietta begins and ends with handsome fanfares by nine trumpets, two bass trumpets, two tenor tubas and timpani. The composer wanted them to be played in the ragged style of a military band rather than the sophisticated refined style of a symphony orchestra.

 

Jukka-Pekka Saraste

An artist of exceptional versatility and breadth, and renowned for his objective approach, Jukka-Pekka Saraste has established himself as one of the outstanding conductors of today, demonstrating remarkable musical depth and integrity.

He has served as Chief Conductor of the WDR Symphony Orchestra Cologne from 2010 until 2019. Previous positions include Music Director and Chief Conductor of the Oslo Philharmonic Orchestra, as well as Principal Conductor of both the Finnish Radio Symphony Orchestra and Toronto Symphony Orchestra. Guest engagements have led him to the major orchestras worldwide. Most recently, he created the LEAD! Foundation, which offers a leadership/mentorship programme for young conductors and soloists. 

His extensive discography, including the complete symphonies of Sibelius, Nielsen and Beethoven has received much critical acclaim. He has been awarded the Pro Finlandia Prize, the Sibelius Medal, and the Finnish State Prize for Music. 

Jukka-Pekka Saraste shares a long history with the Helsinki Philharmonic Orchestra – he made his debut with the orchestra in 1983 – and will in future be engaging in even closer partnership. In 2023, the HPO will be led by an artistic team comprising Chief Conductor and Artistic Director Jukka-Pekka Saraste, Principal Guest Conductor and Artistic Co-director Pekka Kuusisto, and Composer-in-Residence Anna Clyne.

www.jukkapekkasaraste.com
Facebook: Jukka-Pekka Saraste
Instagram: jpsaraste
Twitter: @jpsaraste

 

Christian Tetzlaff

Despite dazzling audiences and critics alike with his astounding virtuosity and tone and his vast command of the standard repertoire, Christian Tetzlaff (b. 1966) has never had any desire to bask in glory. The most important thing is, he says, the music and playing with others. Having performed his solo piece, he therefore may well join the ranks of the orchestra for the remains of the concert, as he did when the HPO performed Schönberg’s Verklärte Nacht in 2011. He recorded the Dvořák concerto with the HPO and John Storgårds in 2016.

Tetzlaff favours modern violins. In 2002, he gave up his Strad and has since played instruments made by Stefan-Peter Greiner. “In every single well-done test made in recent years, player and listeners cannot make a distinction between a great old instrument and a great new one,” he says. “Stradivari and Guarneri ‘del Gesù’ were fantastic violin makers, but their instruments are not good because they are old and Italian, but because they are well built – and this is something that somebody nowadays can also do.”

 

Antonín Dvořák: Violin Concerto

As the 19th century progressed, Antonín Dvořák became the most celebrated composer of his native Bohemia. He is remembered particularly for his late symphonies (the best known of which is the 9th, “From the New World”, inspired by the couple of years he spent in America) and his radiant B-minor cello concerto. In his hands, Czech folk music merged with late Romanticism in a National-Romantic blend simply bursting with melodies each more beautiful than the last and rollicking rhythms.

Dvořák was five when he first took up the violin and as a student earned his living playing the violin and viola in orchestras in Prague. He was in fact better known at first as a violinist than as a composer. It is therefore rather a pity that he wrote only one violin concerto. This masterpiece dates from summer 1879. Johannes Brahms was at the time a great champion of his music and succeeded in arousing the interest of many musicians and conductors. At one stage he even helped Dvořák financially, and it was through Brahms that Dvořák made the acquaintance of the most famous violinist of the 19th century, the Hungarian Joseph Joachim. It is to Joachim that Dvořák dedicated his concerto in A minor. He sought Joachim’s critical opinion and received many suggestions. Since Joachim represented the cutting edge of contemporary violin technique, Dvořák was happy to incorporate his ideas. Strangely, Joachim never actually performed the concerto in public, and the soloist at the premiere in Prague in 1883 was František Ondricek.

The first and second movements are performed without a break. The melodic and rhythmic motifs of the third movement in rondo form are borrowed from folk music, the rhythm in triple metre from the Bohemian furiant dance and that in duple metre the dumka of Hungarian origin. In keeping with late-19th-century practice, the concerto has no great solo cadenza; instead, the solo violin is constantly in the lead and has ample opportunity for displays of technical brilliance.

 

Leoš Janáček: Sinfonietta

Not until late in life did Czech composer Leoš Janáček (1854– 1928) received the recognition he deserved – when the National Theatre in Prague agreed, after much persuasion, to stage his opera Jenůfa. By that time Janáček was 62 years old. All of a sudden his music was in demand, and from then onwards he composed more than at any other stage in his career. One of the works was the Sinfonietta. Others included four operas, of which The Cunning Little Vixen, Kát’a Kabanová and The Makropulos Affair are still frequently performed.

The Sinfonietta of 1926 composed in a mere three weeks is the orchestral work by Janáček most often played. He was 72 years old when he wrote it, yet it has all the passion and enthusiasm of a young man. Maybe the fact that he had fallen in love with a woman, Kamilla Stösslová, 38 years his junior had something to do with this. True, she did not return his love in any way and appears to have felt harassed by his letters. Structurally, only few of his compositions are, however, so strictly disciplined as the Sinfonietta.

The spark that ignited the Sinfonietta was a brass band concert Janáček heard in Písek. Seeing the trumpeters stand up for their solos aroused in him the idea of a fanfare-like beginning. The Sinfonietta is slightly unusual in that it has five movements. It is a real feast for the brass. The first movement is dedicated to brass and timpani, and there are reminders of the opening fanfare in the second movement, too. According to a programme note penned by Janáček himself, the third, calmer movement describes the Queen’s Monastery in Brno. The fourth movement is more in the nature of a scherzo, and at the end of the fifth, the extra brass instruments repeat the fanfare motif.

English

Viulisti Christian Tetzlaff, Antonín Dvořákin viulukonsertto ja Helsingin kaupunginorkesteri ovat vanhoja tuttuja. Tetzlaffin ja HKO:n vuonna 2016 julkaistu levytys konsertosta keräsi viiden tähden arvosteluja maailmanlaajuisesti. On siis korkea aika tavata uudelleen ja vaihtaa tuoreimmat kuulumiset juuri tämän konserton parissa!

Tšekkiläistä Leoš Janáčekia kiehtoivat ja inspiroivat oman maakuntansa Määrin kansansävelmät. Hän keräili ja tutki niitä, sekä ammensi niistä aineksia sävellyksiinsä. Janáček oli vakuuttunut, että kansansävelmistä löytyvät tunnelmat ja niiden vapaa rytminkäsittely kumpuavat tšekin kielestä, sen poljennosta ja sanoista.

Vuonna 1926 sävelletty, jättiläisorkesterille orkestroitu Sinfonietta alkaa ja loppuu yhdeksän trumpetin, kahden bassotrumpetin, kahden tenorituuban ja patarumpujen komeilla fanfaareilla. Säveltäjä halusi, että ne soitetaan sotilassoittokunnan rosoisen läpitunkevalla soundilla, eikä hienostuneen jalosointiseen sinfoniaorkesterityyliin.

 

Jukka-Pekka Saraste

Poikkeuksellisesta monipuolisuudestaan, syvällisestä ja eheästä musiikillisesta näkemyksestään sekä objektiivisesta lähestymistavastaan ​​tunnettu Jukka-Pekka Saraste on vakiinnuttanut asemansa yhtenä tämän hetken merkittävimmistä kapellimestareista.

Saraste on aiemmin toiminut Kölnin radion sinfoniaorkesterin, Oslon filharmonisen orkesterin, Radion sinfoniaorkesterin ja Toronton sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina, ja hän johtaa säännöllisesti konsertteja maailman huippuorkesterien vieraana. Uusi avaus on hänen perustamansa LEAD!-orkesteriprojekti, joka tarjoaa valmennusta ja mentorointia nuorille kapellimestareille ja muusikoille.

Sarasteen eri orkestereiden kanssa tekemät levytykset ovat saaneet laajasti kiitosta; diskografiassa ovat mm. Sibeliuksen, Nielsenin ja Beethovenin sinfonioiden kokonaislevytykset. Sarasteelle on myönnetty Pro Finlandia -mitali, Sibelius-mitali sekä Säveltaiteen valtionpalkinto.

Jukka-Pekka Sarasteella on pitkä yhteinen historia Helsingin kaupunginorkesterin kanssa – hän teki debyyttinsä orkesterissa vuonna 1983 – ja yhteistyö tiivistyy tulevaisuudessa entisestään. Vuonna 2023 HKO saa saa kolmihenkisen taiteellisen johtoryhmän, jonka muodostavat ylikapellimestari, taiteellinen johtaja Jukka-Pekka Saraste, päävierailija ja toinen taiteellinen johtaja Pekka Kuusisto sekä residenssisäveltäjä Anna Clyne.

www.jukkapekkasaraste.com
Facebook: Jukka-Pekka Saraste
Instagram: jpsaraste
Twitter: @jpsaraste

 

Christian Tetzlaff

Saksalainen Christian Tetzlaff (s. 1966) on urallaan esittänyt koko viulukonserttokirjallisuuden kantarepertuaarin, häikäissyt sekä kuulijat että kriitikot virtuoosisuudellaan ja äänenvärillään, eikä hän siltikään ole koskaan ollut kiinnostunut solistisesta glooriasta.

”Nuorena käytin kaiken aikani soittamalla nuoriso-orkestereissa, ja minulle musiikissa tärkeintä oli yhteisöllinen musisointi”, Tetzlaff on muistellut. Nautin kiertueilla olemisesta ja siitä, että musiikki itsessään oli tärkeämpää kuin kukaan yksilö. En opiskellut viulunsoittoa tosissani kuin vasta 15-vuotiaana.”

Vieläkin on täysin mahdollista nähdä Tetzlaff osana orkesteria jopa solistiurakan jälkeen, kuten vuonna 2011 Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa Schönbergin Verklärte Nachtin esityksessä. Tetzlaff soittaa myös nimeään kantavassa kvartetissa, ja sisarensa, sellisti Tanja Tetzlaffin ja pianisti Leif Ove Andsnesin kanssa muodostetulla triolla hän on voittanut mm. Gramophone-palkinnon. Tetzlaff on valittu vuoden taiteilijaksi 2015 International Classical Music Awards -gaalassa. Henkilökohtaisen Gramophone-palkinnon hän voitti vuonna 2018.

Tetzlaff tunnetaan modernien viulujen suosijana. Vuonna 2002 hän luopui Stradivariuksestaan ja on siitä lähtien käyttänyt Stefan-Peter Greinerin rakentamia soittimia. “Yhdessäkään hyvin tehdyssä kokeessa, joita on viime vuosilta monia, eivät muusikot sen enempää kuin kuulijat ole erottaneet vanhaa soitinta uudesta. Stradivari ja Guarneri del Gesù olivat loistavia viulunrakentajia, mutta heidän soittimensa eivät ole hyviä siksi, että ne ovat vanhoja ja italialaisia, vaan koska ne on hyvin rakennettu. Ja siihen pystytään nykyäänkin.”

HKO:n yleisö on saanut nauttia Tetzlaffin vierailuista 2000-luvulla useasti. Esitykset Bergin, Szymanowskin, Tšaikovskin ja Brahmsin viulukonsertoista lienevät monen kuulijan muistissa. Vuonna 2016 ilmestyneellä levyllä hän soittaa Dvořákin viulukonserton John Storgårdsin johtaman orkesterin solistina.

 

Antonín Dvořák: Viulukonsertto

Antonín Dvořákista kehittyi 1800-luvun loppua kohden arvostetuin ja menestynein tšekkisäveltäjä. Tämän vaatimattomista oloista kotoisin olleen böömiläisen musiikki on jäänyt elämään konserttiohjelmistoihin; etenkin hänen myöhäisiä sinfonioitaan ja hehkuvaa h-molli-sellokonserttoaan esitetään runsaasti. Kenties tunnetuimman teoksensa, 9. sinfonian, ”Uudesta maailmasta”, Dvořák sävelsi Amerikan-tuliaisina toimittuaan siellä professorina parin vuoden ajan.

Dvořák otti yleisönsä yksinkertaisen vastaansanomattomasti: hänen kirjoituspöytänsä ääressä tšekkiläinen kansanmusiikki ja myöhäinen täysromantiikka sulautuivat kansallisromanttiseksi kokonaisuudeksi, joka pursuaa toinen toistaan kauniimpia melodisia keksintöjä ja villiä rytmiikkaa. Aniharvalle säveltäjälle on suotu sellaista melodian lahjaa kuin Dvořákille. Vaikka hän sävelsi suositun Stabat mater -messun ja peräti 11 omana aikanaan suosittua oopperaa, Dvořák tunnetaan Brahmsin tapaan lähinnä soitinmusiikistaan.

Dvořák tarttui viuluun isänsä opastuksella jo viisivuotiaana, ja opiskeluvuosinaan hän elätti itseään soittamalla viulua ja alttoviulua Prahan orkestereissa. Hän saavuttikin ensin suurempaa mainetta viulistina kuin säveltäjänä. Tätä taustaa vasten on hieman harmillista, ettei hän säveltänyt useampaa viulukonserttoa, mutta sanoihan Sibeliuskin sanottavansa yhdessä konsertossa.

Dvořákin viulukonsertto syntyi kesällä 1879. Juuri Brahms oli näihin aikoihin tehnyt valtavasti työtä hänen hyväkseen ja saanut monet muusikot ja kapellimestarit kiinnostumaan Dvořákin sävellyksistä. Eräässä vaiheessa Brahms jopa tuki Dvořákia taloudellisesti. Brahmsin kautta tämä tutustui myös 1800-luvun maineikkaimpaan viulistiin, unkarilaisperäiseen Joseph Joachimiin, jolle a-molli-viulukonsertto on omistettu.

Dvořák halusi Joachimin tutkivan konserttoa kriittisesti ja tämä tekikin suuren määrän ehdotuksia. Kirjeessään kustantajalleen Simrockille Dvořák mainitsee konserton olleen peräti kaksi vuotta Joachimin hallussa. Tämä muusikko edusti aikansa edistyneintä viulunsoittotaidetta, joten ei ole ihme, että Dvořák suostui hyvillä mielin ehdotettuihin muutoksiin. Oudompaa on, ettei Joachim lopulta koskaan esittänyt konserttoa julkisesti, vaan kantaesityksen Prahassa vuonna 1883 soitti toinen maineikas viuluniekka, František Ondricek.

Konserton ensimmäinen osa (Allegro ma non troppo) alkaa dramaattisilla soinnuilla, joiden jälkeen sooloviulu esittelee välittömästi hieman alakuloisen pääteeman. Ensimmäinen osa rakentuu kolmelle teemalle, joista keskimmäinen on viulujen oktaavikulku ja viimeisen esittelee taas sooloviulu.

Toinen osa (Adagio ma non troppo) jatkaa keskeytyksettä ensimmäistä osaa mutta nyt valoisassa F-duurissa. Hitaan osan lyyrisyys ja syvä rauhallisuus keskeytyy hetkeksi tummien pilvien kasautuessa sen ylle. Konserton keskimmäinen osa tasapainottaa koko teoksen yleisilmettä.

A-duuriin loikkaava finaali (Allegro giocoso ma non troppo) on rondomuotoinen. Sen melodiset ja rytmiset aiheet on poimittu kansanmusiikista siten, että kolmijakoinen rytmiikka noudattaa böömiläistä furiant-tanssia ja kaksijakoinen ukrainalaisperäistä dumkaa. Vastoin 1800-luvun lopun romantiikan yleistä käytäntöä Dvořákin konsertossa ei ole suurta soolokadenssia. Sen sijaan sooloviulu johdattaa jatkuvasti orkesteria, ja runsaiden kolmoisotteiden ja kuumien juoksutusten parissa solisti pääsee briljeeraamaan vakuuttavasti.

 

Leoš Janáček: Sinfonietta

Leoš Janáček (1854–1928) kuuluu niihin säveltäjiin, jotka saavuttivat ansaitsemansa arvonannon vasta elämänsä ehtoopuolella. Tästä Brnon urkurikoulun johtajasta ja säveltäjästä ei ollut koti-Määrin ulkopuolella kuultu juuri mitään, kunnes Prahan kansallisteatteri otti pitkällisen suostuttelun jälkeen ohjelmaansa Janáčekin oopperan Jenůfa. 62-vuotiaan säveltäjän elämä muuttui: Jenůfa esitettiin pian Wienissä, Berliinissä ja New Yorkissa.

Yleisön kiinnostus Janáčekia kohtaan heräsi ja kuin sattuman kautta säveltäjä itsekin saapui vanhoilla päivillään elämänsä tuotteliaimpaan vaiheeseen. Viimeisen elinvuosikymmenen aikana syntyivät orkesterirapsodia Taras Bulba, Sinfonietta, kaksi huumaavan hienoa jousikvartettoa, Glagolinen messu ja neljä oopperaa, joista Ovela kettu, Katja Kabanova sekä Tapaus Makropulos ovat yhä usein esitettyjä.

Osa arvostelijoista syytti Janáčekia diletantiksi, pelkäksi harrastelijaksi, ja epäili ettei tämä ollut saanut kunnollista musiikkiteoreettista opetusta ollenkaan, niin uutta ja erikoista Janáčekin musiikki useimpien korvissa oli. Muodollisissa opinnoissa ei ollut kuitenkaan mitään vikaa, ne säveltäjä oli hankkinut Leipzigin konservatoriossa. Kyse oli siitä, että Janáček oli uusi ääni viime vuosisadan alun nykymusiikissa.

Vuonna 1926 valmistunut Sinfonietta on Janáčekin orkesterisävellyksistä useimmin soitettu. Vaikka Janáček sävelsi sen 72-vuotiaana, se kuuluu niihin teoksiin, jotka ovat säilyttäneet kiihkonsa ja nuorukaismaisen intonsa. Se edustaa kaikkia ristiriitaisuuksia Janáčekin edistymisessä säveltäjänä ja muuttumista ihmisenä, vanhenevana miehenä. Janáček nimittäin rakastui tulisesti vanhoilla päivillään itseään 38 vuotta nuorempaan Kamilla Stösslováan, joka tosin ei osoittanut minkäänlaista vastarakkautta (päinvastoin, Janáčekin rakkauskirjeet ahdistivat Stösslovaa). Viimeisinä elinvuosinaan säveltäjä piti jopa erityistä Kamilla-päiväkirjaa. Ei ole tiedossa, tarkoittiko Janáček päiväkirjaansa jälkimaailman hämmästeltäväksi, mutta yhtäkaikki se antaa kuvan hieman höpsöstä vanhasta herrasta, joka murehtii mennyttä nuoruuttaan.

Vain harvat Janáčekin sävellyksistä ovat rakenteellisesti yhtä kurinalaisia kuin Sinfonietta. Vaikka sen hahmottumisen on täytynyt olla säveltäjälle melko pitkällinen prosessi — sen verran monimuotoinen teos on — se valmistui vain kolmessa viikossa.

Kipinä Sinfoniettaan tuli konsertista, jossa Janáček kuuli Písekissä sotilassoittokuntaa. Soolojaan soittavat trumpetistit nousivat seisomaan ja sen näkeminen herätti säveltäjässä idean fanfaarimaisesta alusta. Teoksen taustalla on myös Janáčekin lapsuusmuisto kotikaupungistaan Brnosta, minkä pohjalta hän laati teokselle kirjallisen ohjelmankin.

Sinfonietta on hieman epätavanomaisesti viisiosainen ja se on varsinaista vaskipuhallinten juhlaa: ensimmäinen osa on pyhitetty vaskille ja patarummuille ja muistumia avausfanfaarista kuullaan myös toisessa osassa. Rauhallisempi kolmas osa kuvaa säveltäjän laatiman ohjelman mukaan Brnon Kuningattaren luostaria. Neljäs osa on scherzomaisempi ja viidennen osan lopussa ylimääräiset vaskipuhaltimet kertaavat fanfaariaiheen.

Osmo Tapio Räihälä

suomi

Violinist Christian Tetzlaff, Antonin Dvořáks violinkonsert och Helsingfors stadsorkester är gamla bekanta. År 2016 gav Tetzlaff och HSO ut en inspelning av konserten som blev en stor kritikersuccé jorden runt. Det är hög tid att återknyta bekantskapen med just detta verk!

Tjecken Leoš Janáček var fascinerad och inspirerad av sin hemtrakt Mährens folkmelodier. Han samlade och studerade dem och använde dem i sina kompositioner. Han var övertygad om att folkmusikens stämningar och rytmer utgick från det tjeckiska språkets rytm och vokabulär.

Sinfonietta från år 1926 är ett verk för en enorm orkester. Det börjar och slutar med mäktiga fanfarer framförda av nio trumpeter, två bastrumpeter, två eufonier och pukor. Tonsättaren ville att fanfarerna skall ha militärmusikkårers raspigt genomträngande ton, inte symfoniorkesters sofistikerade ton.

 

Jukka-Pekka Saraste är känd för sin anmärkningsvärda mångsidighet, sina djupa och solida musikaliska visioner och sin objektiva approach. Han har etablerat sig som en av de mest betydande dirigenterna just nu.

Saraste har tidigare arbetat som chefdirigent för Kölns radios symfoniorkester, Oslos filharmoniker, Radions symfoniorkester och Torontos symfoniorkester. Han gästdirigerar regelbundet flera av världens topporkestrar. Han har grundat LEAD!, ett orkesterprojekt i vilket unga dirigenter och musiker tränar och arbetar under ledning av mentorer.

I samarbete med olika orkestrar har Saraste gjort kritikerhyllade skivinspelningar. I hans diskografi finner man bland annat inspelningar av alla symfonier av Sibelius, Nielsen och Beethoven. Saraste har tilldelats Pro Finlandia-medaljen, Sibelius-medaljen och Tonkonstens statspris.

Jukka-Pekka Saraste har en lång gemensam historia med Helsingfors stadsorkester, han debuterade med orkestern redan år 1983. Samarbetet kommer att fortsätta i ännu tätare former från och med år 2023. Då får HSO ett konstnärligt ledarteam som består av chefdirigent och  konstnärliga ledare Jukka-Pekka Saraste, första gästdirigent och andra konstnärliga ledare Pekka Kuusisto, och residenstonsättare Anna Clyne.

www.jukkapekkasaraste.com
Facebook: Jukka-Pekka Saraste
Instagram: jpsaraste
Twitter: @jpsaraste

 

Christian Tetzlaff

Under sin karriär har den tyska violinisten Christian Tetzlaff (f. 1966) framfört den centrala   violinkonsertrepertoaren och bländat såväl lyssnare som kritiker med sin virtuositet och sina klangfärger. Trots detta har han aldrig känt en dragning till en solists gloria.

”Som ung använde jag all min tid till att spela i en ungdomsorkester, och det viktigaste var det kollektiva musicerandet. Jag njöt av att få vara på turnéer och av att musiken var viktigare än individen. Före jag fyllde 15 studerade jag inte violin på allvar”, har Tetzlaff berättat.

Det är fortfarande möjligt att se Tetzlaff sitta i en orkester efter att han nyss uppträtt som samma orkesters solist. Han gjorde det till exempel med Helsingfors stadsorkester då den år 2011 framförde Schönbergs Verklärte Nacht. Tetzlaff är aktiv i den kvartett som bär hans namn. En trio som består av honom, hans syster, cellisten Tanja Tetzlaff och pianisten Leif Ove Andsnes har tilldelats bl.a. Gramophone-tidningens pris. År 2015 tilldelades han International Classical Music-priset för Årets artist. År 2018 tilldelades han ett eget Gramophone-pris.

Tetzlaff favoriserar moderna violiner. År 2002 slutade han spela sin Stradivarius och övergick till att använda instrument som är byggda av Stefan-Peter Greiner. ”I inte ett enda välgjort test under de senaste åren har vare sig musiker eller lyssnare kunnat höra någon skillnad  mellan ett fint gammalt och ett fint nytt instrument. Stradivari och Guarneri del Gesù var fantastiska violinbyggare, men deras instrument är inte bra därför att de är gamla och från Italien utan för att de är välbyggda. Man kan bygga bra violiner också idag.”

Under 2000-talet har Tetzlaff flera gånger gästat HSO, många lyssnare torde minnas hans framföranden av Bergs, Szymanowskis, Tjajkovskijs och Brahms violinkonserter. År 2016 gav han ut en CD där han spelar Dvořáks violinkonsert tillsammans med HSO och John Storgårds.

 

Antonín Dvořák: Violinkonsert  

I slutet av 1800-talet hade Antonín Dvořák blivit den mest respekterade och framgångsrika tjeckiska tonsättaren. Böhmaren som kom från enkla förhållanden skrev musik som alltjämt har en plats i konsertprogrammen, man framför ofta framförallt hans sena symfonier och cellokonserten. Sitt kanske mest kända verk, den nionde symfonin ”Från nya världen” skrev Dvořák efter att ha återvänt från Förenta Staterna där han hade arbetat som professor.

Dvořák använde ett enkelt och oemotståndligt tilltal. Han förde samman tjeckisk folkmusik och senromantik, och den nationalromantiska syntesen präglas av vackra melodiska infall och vilda rytmer. Få tonsättare har varit lika stora melodiska begåvningar som Dvořák. Han skrev ett omtyckt Stabat mater och 11 på sin tid populära operor. I likhet med Brahms är Dvořák dock mest känd som tonsättare av instrumentalmusik.

Dvořák var fem år gammal då han började spela violin under sin fars ledning. Under studietiden livnärde han sig med att spela violin och altviolin i orkestrar i Prag och blev först känd som violinist, inte tonsättare. Med tanke på detta är det tråkigt att han skrev endast en konsert för instrumentet. Kanske det var som det var med Sibelius. Han också fick allt sagt med en enda konsert.

Violinkonserten skrevs sommaren 1879. Brahms hade vid denna tidpunkt gjort mycket arbete för att lyfta fram Dvořák och få musiker och dirigenter att intressera sig för hans musik. I ett skede hade Brahms rentav hjälpt Dvořák ekonomiskt. Det var via Brahms Dvořák blev bekant med den i Ungern födda Joseph Joachim, 1800-talets mest omtalade violinist. A-mollviolinkonserten är tillägnad Joachim.

Den första satsen (Allegro ma non troppo) öppnar med dramatiska ackord. Solot kliver fram med ett melankoliskt huvudtema. Den första satsen bygger på tre teman av vilka det andra är en oktavgång i violinerna. Det tredje temat presenteras av solot.

Den långsamma andra satsen (Adagio ma non troppo) startar utan paus, men nu i en ljus F-dur. Bortsett från ett ögonblick med hotfullt mörka moln är satsen lyrisk och rofylld. Den  balanserar upp verkets helhetsprofil.

Finalen (Allegro giocoso ma non troppo) är ett rondo i A-dur. Rytmen i tretakt utgår från den böhmiska dansen furiant, rytmen i tvåtakt från den ungerska dumkan. Till skillnad från konventionen i 1800-talets slut innehåller verket ingen solokadens. Däremot får soloviolinen ständigt leda orkestern, och trippelgrepp och snabba löpningar ger solisten gott om möjligheter att briljera med sitt kunnande.

 

Leoš Janáček: Sinfonietta

Leoš Janáček (1854–1928) hör till de tonsättare som först på äldre dagar fick den uppmärksamhet de förtjänar. Ledaren för orgelskolan i Brno var okänd utanför Mähren ända tills Prags nationalteater efter långvariga förhandlingar gick med på att sätta upp Janáčeks opera Jenůfa. 62-åringens liv förändrades: Jenůfa visades snart i Wien, Berlin och New York..

Publikens intresse för tonsättaren vaknade. Som genom en slump inledde han samtidigt sitt livs mest produktiva fas. Under sitt sista årtionde skrev Janáček orkesterrapsodin Taras Bulba, Sinfonietta, två fina stråkkvartetter, Glagolitisk mässa samt fyra operor av vilka Den listiga lilla räven, Katja Kabanova och Testamentet alltjämt ofta framförs.

Janáčeks musik var så ny och originell att vissa kritiker menade att han var en dilettant och amatör som saknade en ordentlig musikteoretisk utbildning. Men det var inget fel på de formella studierna, Janáček hade studerat vid konservatoriet i Leipzig. Det hela handlade endast om att han var en ny röst i den nya musiken i början av det förra århundradet.

Av Janáčeks orkesterverk är Sinfonietta (1926), skrivet då tonsättaren var 72, det mest framförda. I likhet med andra verk från hans senare år är musiken ungdomligt lidelsefull och uttrycker de motsättningar som fanns i honom då han åldrades. Han blev nämligen förälskad i den 38 år yngre Kamila Stösslová. Hon gav inget gensvar, tvärtom upplevde hon hans kärleksbrev som besvärande. Under sina sista år gjorde han anteckningar i en separat Kamila-dagbok; man vet inte om det var meningen att eftervärlden skulle få ta del av den. I dagboken framträder Janáček som en smått bortkollrad gammal gubbe som saknar sin ungdom.

Få av Janáčeks kompositioner har en lika disciplinerad formstruktur som Sinfonietta. Tonsättaren kan inte ha haft lätt att forma verket, såpass komplext är det, men trots detta skrevs verket på endast tre veckor.

Utgångspunkten var en militärorkester som Janáček hörde uppträda i Písek. Trumpetarna spelade sina solon stående och tonsättaren fick genast idén att inleda ett verk med fanfarer. I Sinfoniettas bakgrund finns också barndomsminnen från Brno. Tonsättaren rentav skrev ett program som tog fasta på detta.

Verket, som ovanligt nog har fem satser, är en bleckinstrumentens fest. Den första satsen är för bleck och pukor. I den andra satsen hör man minnen av öppningsfanfaren. Den lugnare tredje satsen skildrar, enligt tonsättaren, augustinerklostret i Brno. Den fjärde satsen är ett slags scherzo. I slutet av den femte satsen spelas verkets öppningsfanfar i repris, nu med förstärkning.

svenska

Fanfaarit by Dvořák, Janáček, から (2022/2022), 導体 Jukka-Pekka Saraste, Musiikkitalo, Helsinki, Finland

パフォーマンスクレジット (キャスト＆クルー )

計装

アンサンブル

プログラム、概要、概要

写真

参考文献

公演日程と会場

会場