Name: HKO & Storgårds & Juntunen - Verkkokonsertti
Start: 2021-01-29T00:00:00.000Z
End: 2021-01-29T00:00:00.000Z
Location: HKO Screen

Admin

Helsinki Philharmonic Orchestra

Orchestra

Dirección orquestal

John Storgårds

Cantante

Helena Juntunen

Soprano

HKO & Storgårds & Juntunen - Verkkokonsertti

Helsinki

Finlandia

HKO Screen

HKO & Storgårds & Juntunen - Verkkokonsertti: Autrefois Op. 96b Sibelius (+4 More)

Public

Autrefois Op. 96b

Songs Of Eternity

The Bard, op. 64

Offerings

Luonnotar, op. 70

Keerthi Raj

Válido

HKO Screen -verkkokonsertti Helsinki-kanavalla ja HKO Screen -mobiilisovelluksessa.
Teheranissa syntynyt säveltäjä Behzad Ranjbaran on kotiutunut New Yorkiin ja opettaa musiikinteoriaa Juilliard School of Musicissa. Häntä inspiroivat persialaisen musiikin, kirjallisuuden ja historian rikkaat kerrostumat. Ikuisuuden laulut on koristeltu vokaaliornamentein ja -spiraalein. Kapellimestari John Storgårds johtaa konsertin Miguel Harth-Bedoyan tilalla.

Jean Sibelius: Autrefois op. 96b

Uusien teosten säveltäminen vaati Sibeliukselta ponnistuksia, eikä niiden esittäminenkään aina helppoa ollut. Vuonna 1919 Sibelius oli paininut viidennen sinfonian kolmannen ja viimeisen kerran valmiiksi, ja kypsytteli kuudetta säveltämällä ja sovittamalla pikkukappaleita, tuskin tiedostaen niiden arvoa jälkipolville. 

Yksi näistä oli Scène pastorale orkesterille ja kuorolle taidekauppias Gösta Stenmanin Taidepalatsin avajaisiin. Ruotsalaista teatteria vastapäätä, nykyiseen osoitteeseen Mannerheimintie 6 olivat saapuneet kaupungin kaikki silmäätekevät presidentti Ståhlbergiä myöten. Sibeliuksen oli itseoikeutetusti määrä johtaa kantaattinsa kantaesitys.

Läheltä piti, että koko komeutta ei peruttu. Sibelius oli nimittäin kadonnut omille teilleen kesken juhlien. Sinnikkäiden etsintöjen päätteeksi maestro vihdoin löydettiin lähikuppila Angleterresta, jonne hän oli hakeutunut silmin nähden janoisena ja asennosta päätellen univajeen väsyttämänä. Puolikkaalla pullolla samppanjaa mestari saatiin virkoamaan, jotta juhlat saivat arvoisensa huipentuman.

Sibelius muokkasi nykyään nimellä Autrefois (suom. 'entisaikaan') tunnetun teoksen kuoro-osuuden kahdelle sopraanolle, mutta antoi luvan esittää sitä myös klarineteilla. Runoilija Hjalmar Procopén tekstissä metsän eläimet iloitsevat rauhasta. Luonto kukkii, aurinko paistaa ja purot solisevat metsästyksen jumalatar Dianan nukkuessa päiväuniaan. Musiikki on nostalgista ja levollista, jopa naivistisen kevyttä, mutta tarkoin kohdistetut kirpeän sävyt tuovat siihen omat, pikantit särmänsä.

 

Behzad Ranjbaran: Songs of Eternity (ekS)

Iranilaissyntyinen Behzad Ranjbaran (s. 1955) aloitti opintonsa 9-vuotiaana Teheranin konservatoriossa, jossa länsimaista musiikkia oli mahdotonta opiskella. Täysi-ikäistyttyään ja itsenäisesti sekä muista kouluista hankitun tietotaidon avulla hän pääsi opiskelemaan Yhdysvaltoihin, valmistui säveltäjäksi Indianan yliopistosta ja tohtoroitui New Yorkin Juilliardista. Hän on kuulunut sen vakituiseen opettajakuntaan yli 20 vuoden ajan. 

Musiikissaan Ranjbaran yhdistelee persialaista kulttuurihistoriaa länsimaiseen, uusromanttiseen sävelkieleen. Esimerkiksi Joshua Bellille kirjoitetussa viulukonsertossa vilisee viittauksia persialaiseen kamancheh-jousisoittimeen ja Yo-Yo Malle sävelletyssä Elegyssä sellolle ja orkesterille kuuluu persialaisia laulumelodioita. Jean-Yves Thibaudet’lle omistettu pianokonsertto taas kuvaa Persepoliksen mahtipontisia juhlamenoja. Ranjbaranin tunnetuin teos Persian Trilogy pohjautuu Iranin kansalliseepokseen, runoilija Ferdowsin Kuninkaiden kirjaan noin vuodelta 1000. 

Persialaiseen kirjallisuuteen nojaa myös Songs of Eternity (1998), jonka teksti on Omar Khayyamin Ruba’iyatista noin vuodelta 1100 – joskin useat tutkijat ovat johtaneet tekstit aivan muihin lähteisiin kuin paremmin matemaatikkona ja astronomina tunnetun Khayyamin kynään. Elämän, kuoleman ja rakkauden kolminaisuutta käsittelevän teoksen kantaesityksen Seattlen Sinfoniaorkesterin konsertissa lauloi sopraano Renée Fleming syyskuussa 2002 kapellimestari Gérard Schwarzin johdolla. 

Linkki laulutekstiin.

Jean Sibelius: Bardi op. 64

Vuoden 1910 tienoilla Jean Sibeliuksen musiikki muuttui. Kurkkuleikkausta seurannut raittiuden kausi, sikarinpolton lopettaminen ja vähentynyt ulkomaanmatkailu käänsivät hänen katseensa kohti sisäisiä maailmoja. Vuosien 1910 ja 1915 välillä syntyneet neljäs sinfonia, jousikvartetto Voces Intimae ja orkesterilaulu Luonnotar kuuluvat aivan omaan kastiinsa Sibeliuksen tuotannossa, josta oli yhtäkkiä kadonnut kaikki ulkokohtainen näyttävyys psykologisen tarkastelun tieltä.

Sävelrunosta Bardi (1913/1914) Sibelius kaavaili ensin suurta kokonaisuutta, mahdollisesti jopa kolmiosaista orkesteriteosta, mutta useiden sävellystensä tapaan päätyi lopulta karsimaan sitä rankalla kädellä ja hyödyntämään ylijäämät toisaalla. Osa alkuperäisestä musiikista saattoi päätyä Aallottarien (1914) luonnoksiin ja lopulta kadoksiin. Helsingin Filharmonisen orkesterin konsertissa vuonna 1913 johtamaansa versioon Sibelius oli tyytymätön. Lopullisessa muodossaan Bardi kuultiin vuonna 1916, niinikään säveltäjän johdolla.

Bardi jatkaa neljännen sinfonian pidättyväistä tyyliä. Kappaleen tunnelma heijastelee muinaisskandinaavista mystisyyttä, kuviteltua keskiaikaisuutta, arkaaista karuutta. Arvellaan, että musiikki mukailisi Runebergin samannimistä runoa, minkä Sibelius tosin jyrkästi kiisti. Karkeasti kolmeen jaksoon jakautuva teos alkaa hämärissä olosuhteissa jousten ja solistisen harpun vuoropuhelulla. Keskivaiheilla rummut ja puhaltimet nousevat pääosaan, kunnes lopussa harppu ottaa viimeisen sanan alkutahtien hengessä. 

 

Philip Glass: Offering based on a theme by Ravi Shankar

Intialainen Ravi Shankar (1920–2012) tapasi Philip Glassin (s. 1937) Pariisissa 1960-luvun puolivälissä. Tämä oli vuosia ennen kuin Shankarista tuli poptähden kaltainen ilmiö, jonka inspiroimana muusikot The Beatlesista alkaen löysivät itsensä uudestaan. Tuohon aikaan Glass oli opettajansa Nadia Boulangerin johdolla ajautunut oikeaoppisen säveltämisen umpikujaan. Shankar taas oli tekemässä musiikkia elokuvaan Chappaqua, ja tarvitsi avustajan, joka puhuisi sekä ranskaa että englantia ja osaisi kirjoittaa länsimaisia nuotteja  – juuri sellaisen kuin Glass. 

Intialainen musiikki pakotti Glassin havahtumaan nuottikirjoituksen rajallisuuteen. Länsimaiselle tyylille käännettynä Shankarin rytmit menettivät elinvoimansa. Sitten hän havahtui: ”Otin kirjoittamani musiikin ja poistin siitä kaikki tahtiviivat täysin intuitiivisesti. Yhtäkkiä näin siinä jotain, jota en koskaan ennen ollut nähnyt”, Glass muisteli. ”Näin rytmin virtaavan.” Tästä lännen ja idän kohtaamisesta muodostui Glassin minimalistisesti vellova tyyli, jonka tunnetuimpiin esimerkkeihin kuuluvat musiikit elokuviin Koyaanisqatsi, Truman show ja Tunnit, ooppera Einstein on the Beach sekä varta vasten c-kasettilevitykseen suunniteltu kamarimusiikkialbumi Glassworks.

Glassin ja Shankarin ystävyydestä kasvoi yhteisalbumi Passages (1990), jossa he versioivat toistensa sävellyksiä omalla tyylillään. Lopputulos on hypnoottinen sekoitus intialaista ja amerikkalaista äänimaailmaa. Albumin avausraita, kymmenenminuuttinen Offering on Glassin myllyn läpi kulkenut minimalismijaloste Shankarin teemasta, joka perustuu hindustanilaiseen ragaan saksofonilla soitettuna.

 

Jean Sibelius: Luonnotar op. 70

Jean Sibeliuksen tärkeimmät teokset syntyivät usein vasta vuosien katkonaisen uurastuksen tuloksena, sekalaisista luonnoksista kasattuna ja kauas alkuperäisestä ideastaan muuntuneena. Esimerkiksi Lemminkäinen (1895) rakentui mahdottomuuteensa kaatuneen oopperaprojektin raunioille ja kolmas sinfonia (1907) valmistui kesken jääneeseen Marjatta-oratorioon ja sävelruno Pohjolan tyttäreen (1906) tarkoitetuista teemoista. 

Orkesterilaulun Luonnotar op. 70 (1913) Sibelius teki näennäisesti pikavauhdilla, mutta todellisuudessa vasta 20 vuotta asiaa haudottuaan. Vuonna 1884 hän haaveili oopperasta, joka kertoisi Väinämöisestä ja Luonnottaresta. Vuonna 1902 hän pyöritteli ajatusta “loitsumaisesta” teoksesta sopraanolle ja orkesterille. Pohjolan tytärkin kantoi aluksi työnimeä Luonnotar. Ensimmäiset Luonnottareen päätyneet nuotit syntyivät vuonna 1909 berliiniläisessä kuppilassa, jossa Sibelius piirsi inspiraation puuskasta syntyneen melodian paperille. Tämä pätkä kuullaan lähes sellaisenaan Luonnottaren lauluosuuden ensitahdeissa. 

Teos syntyi varta vasten Aino Acktélle, joka kantaesitti sen syyskuussa 1913 Gloucesterissa. Vaikka Luonnotar kuuluu Sibeliuksen parhaisiin ja arvostetuimpiin teoksiin, sen vaativa lauluosuus ja hankalasti lausuttava teksti rajaavat sen vain parhaiden suomalaissopraanojen ja rohkeimpien ulkomaalaislaulajien ohjelmistoihin.

Luonnotar on luomiskertomus kalevalaisittain. Sotka munii Luonnottaren polvelle munan, jonka rikkouduttua syntyvät kuu, taivas ja tähdet. Musiikillisesti teos kuuluu Sibeliuksen 1910-luvun alun riisuttuun tyyliin, joka vähäisistä keinovaroistaan huolimatta – tai juuri siksi – puhuttelee kuulijoitaan poikkeuksellisen syvältä.

 

Jaani Länsiö

suomi

Born in Tehran, composer Behzad Ranjbaran lives in New York and teaches music theory at the Juilliard School of Music. He is inspired by the rich layers of Persian music, literature and history. His Songs of Eternity are embellished with vocal ornaments and spirals. 

Jean Sibelius: Autrefois, Op. 96b

In 1919, Jean Sibelius (1865–1957) had been wrestling with the final version of his fifth symphony and while still mulling over his sixth composed and arranged some smaller pieces, little suspecting that they would one day become highly prized. One of these was a Scène pastorale for orchestra and choir for the opening of an art exhibition hall. Naturally he was asked to conduct the premiere but fell asleep shortly before the start and had to be revived with half a bottle of champagne. He later arranged the choral parts for two sopranos as Autrefois (In Olden Times). In the words of the poet, Hjalmar Procopé, the beasts of the forest rejoice in their peaceful abode, nature blossoms and the rippling streams murmur as Diana, goddess of hunting, slumbers in the afternoon sunshine.
 

Behzad Ranjbaran: Songs of Eternity (Finnish Premiere)

Behzad Ranjbaran (b. 1955) only began studying Western music as an adult, after moving from Tehran to the United States, where he has been a member of the Juilliard School faculty for over 20 years. His music combines the cultural history of his native Persia, its melodies and instruments, with a Western Neoromantic idiom. His best-known work is the Persian Trilogy based on the epic Book of Kings written by the Persian poet Ferdowsi around a thousand years ago.

Also drawing on Persian literature is Songs of Eternity (1998), to words from the Ruba’iyat of Omar Khayyam attributed to the 11–12th century Persian poet addressing the trinity of life, death and love. The soprano soloist in the premiere of Ranjbaran’s work in Seattle in 2002 was Renée Fleming.
 

Jean Sibelius: The Bard, Op. 64

The Bard continues in the style to which Sibelius turned in around 1910 – the period of the fourth symphony, the Voces intimae string quartet and the orchestral song Luonnotar. Gone was the former flamboyance, to be replaced by introspection. He originally had plans for a large orchestral work, possibly in three movements, but finally arrived at the version premiered by the HPO in 1916, naturally with Sibelius conducting. The mood reflects the world of the ancient Nordic myths, an imaginary archaic medieval twilight. Roughly falling into three sections, The Bard begins in nebulous mood, with strings and harp in dialogue. Drums and winds take the lead in around the middle section, until the harp has the last word in the spirit of the opening bars.
 

Philip Glass: Offering based on a theme by Ravi Shankar

When Philip Glass (b. 1937) met Ravi Shankar (1920–2012) in Paris in the 1960s, the latter was writing a film score and needed someone who could speak French and English and was familiar with Western musical notation. That person was Glass. The music of Indian Shankar made American Glass aware of the limitations of Western notation. He also found that the Indian rhythms lost their vibrancy in Western translation, but removing the bar lines helped to make the music flow. Together the two masters produced an album, Passages (1990), of adaptations in their own personal styles of the other’s compositions. The result is a hypnotic mixture of Indian and American. The first track is Glass’s ten-minute Offering – a minimalist piece on a theme by Shankar based on a Hindu raga (a melodic framework for improvisation) performed on a saxophone.
 

Jean Sibelius: Luonnotar, Op. 70

Sibelius composed Luonnotar –The Daughter of Nature – for Aino Ackté, the great Finnish soprano and founder of the Savonlinna Opera Festival, who premiered it at the Gloucester Festival in England in 1913. Though one of his best works, it features in the repertoire of only the best sopranos due to its demanding vocal part and difficult (for foreigners) Finnish text. He had been toying with the idea of an opera based on the Finnish national epic, Kalevala, and something for soprano and orchestra in the nature of an incantation. Pohjola’s Daughter originally went by the name of Luonnotar. The final version tells the story of creation as told in the epic. A duck lays an egg in the primeval sea, it gets broken and from it are born the moon, heavens and stars. Musically, Luonnotar is in the pared-down style of Sibelius’s early 1910s period that, despite its sparse materials, makes a deep and moving impression.

English

Behzad Ranjbaran är en i Teheran född tonsättare som bor i New York och undervisar musikteori på Juilliard School of Music. Han är inspirerad av de rika historiska lagren i persisk musik, litteratur och historia. Evighetens sånger är utsmyckat med vokala ornament och spiraler.

svenska

HKO & Storgårds & Juntunen - Verkkokonsertti by Sibelius, Ranjbaran, Glass, De (2021/2021), Director John Storgårds, HKO Screen, Helsinki, Finlandia

Créditos de presentación (Elenco & Equipo )

Ensamble

Programa, Acerca de & Sinopsis

Fotografías

Más información

Fechas y lugares de actuación

Lugares