Name: Nelja Viimeista Laulua
Start: 2022-04-27T00:00:00.000Z
End: 2022-04-27T00:00:00.000Z
Location: Musiikkitalo

Admin

Helsinki Philharmonic Orchestra

Conductor

Susanna Mälkki

Orchestra

Soprano

Camilla Nylund

Sopran

Nelja Viimeista Laulua

Helsinki

Finland

Musiikkitalo

Concert Hall

Vier Letzte Lieder: Helsinki Variations Haapamäki (+2 More)

Public

Helsinki Variations

Four Last Songs

Death and Transfiguration, op. 24

Simon Samuel

Approved

Camilla Nylund, one of our most successful opera singers, is also one of the brightest stars among international sopranos. The full-bodied glow of late romance fills the concert hall as Nylund, Mälkki and the Helsinki Philharmonic Orchestra join forces with Richard Strauss. Death and Transfiguration, composed as a young man, and The Four Last Songs, composed fifty years later, and that look at death calmly, the ending life made complete by death.

Sampo Haapamäki's scale has long had 24 notes. Quarter-tones can also be heard in the world premiere of his commissioned Helsinki Variations piece, which is inspired by a chord in a concerto composed by Aarre Merikanto in the 1920s.

 

Susanna Mälkki

Chief Conductor of the Helsinki Philharmonic Orchestra since 2016 and Principal Guest Conductor of the Los Angeles Philharmonic since 2017, Susanna Mälkki is a regular guest with the world’s most illustrious orchestras and at such opera houses as La Scala, the New York Metropolitan and the Vienna State Opera. From 2006 to 2013 she was Artistic Director of the Ensemble Intercontemporain in Paris on the invitation of Pierre Boulez and has conducted the premieres of works by many of the greatest contemporary composers. Beginning her career as a cellist and winning the Turku Cello Competition in 1994, she spent three years as principal cello in the Gothenburg Symphony Orchestra. Susanna Mälkki is a Chevalier of the Légion d’honneur in France, a Fellow of the Royal Academy of Music in London and a member of the Kungliga Musikaliska Akademien in Stockholm.

www.susannamalkki.com

 

Camilla Nylund

Camilla Nylund is one of the most highly-in-demand Finnish opera singers in the world today, having already sung this year alone in Tannhäuser and Lohengrin at the Deutsche Oper Berlin and in Die tote Stadt in Dresden. Over the years, she has appeared at literally all the leading operatic and concert venues. To honour her long and successful artistic relationship with the Vienna State Opera, she was awarded the title of Austrian Kammersängerin in 2019, and the Semperoper Dresden has appointed her Saxon Kammersängerin.

Camilla Nylund has a special affection for the music of Richard Strauss and made her ultimate breakthrough as Salome in 2004. She made her New York Metropolitan debut in 2019 as the Marschallin in Der Rosenkavalier, and has just sung the same role in Berlin. The Four Last Songs hold pride of place in her repertoire and she has, among others, sung them with the Berlin Philharmonic, at La Scala, Milan and at the Vienna Musikverein with the Vienna Philharmonic.

 

Sampo Haapamäki: Historia

Winner of many accolades, most recently the Nordic Prize for Music (2020), Sampo Haapamäki (b. 1979) is one of Finland’s leading contemporary composers. A salient feature of his music is his use of quarter-tones, meaning that he divides the octave into 24 tones instead of the traditional 12. His brand-new Historia is therefore a chance for the listener to plunge into the whirlpool of microtonal music.

Historia is the most recent addition to the Helsinki Variations series commissioned by the HPO. One of the conditions of this series is that the variation must allude to a Finnish piece of music composed before 1945. Haapamäki’s gaze fell upon a 12-tone chord in the Schott Concerto composed by Aarre Merikanto (1893—1958) in 1924 and thought to be the first in which such a chord was heard in Finnish music. Historia also makes reference to other classics: over 80 in all. Lasting 15 minutes, it consists of seven ‘Lapsus’, i.e. slips, lapses or errors, separated by at most a short break. The piece is, says Haapamäki, a case of parodic intertextuality, aiming at a sort of self-reflection, examining history from ‘outside the box’. In the process, each ‘lapsus’ generates novel variations. Just as we always perceive history from our own time perspective, Historia addresses the concept of time both now and past.

 

Richard Strauss: Four Last Songs, Death and Transfiguration

Richard Strauss was the last in the line of great German Romantic Lied composers. He regarded the soprano voice as the ideal vehicle for human expression, and his beloved wife Pauline de Ahna was luckily a soprano. He was 84 years old and nearing the end of his life when he composed his Four Last Songs (Vier letzte Lieder) in 1948. All Europe lay in ruins, and a whole culture had perished. How could music be part of a culture that could bring about such mass destruction? The only way he could come to terms with this was by composing a bittersweet setting of poems by Hesse and Eichendorff. While the younger generation of composers was disassociating itself from the lost world by striking out in a new direction, Strauss looked back almost 60 years, to the mood of his own Death and Transfiguration.

The Four Last Songs are melodically homogeneous and the orchestration is light and gentle. Frühling (Spring), September and Beim Schlafengehen (When Falling Asleep) to words by Hesse are still optimistic, but Eichendorff’s Im Abendrot (At Sunset) openly asks “Ist dies etwa der Tod” (Is this perhaps death?). At the climax Strauss quotes a motif from his own Death and Transfiguration.

The songs are the tender leave-taking of a composer resigned to death. As a young man, he had suffered from a life-threatening illness and “composed himself” out of his mortal fear by accepting the finiteness of life. In 1889, he composed the orchestral poem Death and Transfiguration. A violinist friend of his (Alexander Ritter) wrote a poem describing the “events” which Strauss later appended to the score. The music is in four main episodes performed without a break. The first is a gloomy, slow one in which a sick man lying on his death bed engages in a desperate fight with Death. His slumbers do not bring him peace. The second describes the struggle between his desire for life and Death’s cold embrace. The events of his life pass before his eyes, from childhood to adulthood, but there is still something in life he wishes to achieve. But in the final episode he realises that he cannot win the fight against Death. This realisation or ‘transfiguration’ is expressed in the majestic theme and chorale with which the work ends. The sick man accepts his fate, is ‘transfigured’, and his soul finds peace.

English

Camilla Nylund, yksi menestyneimmistä oopperalaulajistamme, kuuluu myös kansainvälisen sopraanotaivaan kirkkaimpaan tähtikuvioon. Täyteläinen myöhäisromantiikan hehku täyttää konserttisalin, kun Nylund, Mälkki ja HKO kohtaavat Richard Straussin sävelten parissa. Säveltäjän nuorukaisena kirjoittama Kuolema ja kirkastus sekä viisikymmentä vuotta myöhemmin säveltämät Neljä viimeistä laulua katselevat kuolemaa tyynesti, päättyvää elämää kuoleman ehjäksi tekemänä.

Sampo Haapamäen asteikossa on jo kauan ollut 24 säveltä. Neljäsosasävelaskelia kuullaan myös kantaesityksensä saavassa Helsinki-variaatiot -tilausteoksessa, jonka lähtökohtana on muuan sointu Aarre Merikannon 1920-luvulla säveltämässä konsertossa.

 

Susanna Mälkki

Susanna Mälkki on sukupolvensa arvostetuimpia kapellimestareita maailmassa. Hän on Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari vuodesta 2016 ja Los Angelesin Filharmonikkojen päävierailija vuodesta 2017, ja työskentelee näiden lisäksi jatkuvasti maailman huippuorkestereiden kanssa, josta mainittakoon esimerkiksi Berliinin filharmonikot, Münchenin filharmonikot, Baijerin radion sinfoniaorkesteri, Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, Lontoon sinfoniaorkesteri LSO, New Yorkin filharmonikot ja kaikki muutkin USA:n nk. ”Big 5” -orkesterit. Oopperan alalla kiinnitykset ovat säännöllisesti maailman merkittävimmissä oopperataloissa, kuten Milanon La Scala, New Yorkin Metropolitan -ooppera, Wienin valtionooppera ja Pariisin ooppera. Vuosina 2006-2013 Mälkki toimi Pierre Boulezin kutsusta Ensemble intercontemporainin taiteellisena johtajana Pariisissa ja on johtanut useita aikamme tärkeimpien säveltäjien teosten maailmankantaesityksiä.

Susanna Mälkki aloitti muusikonuransa sellistinä voittaen Turun sellokilpailut 1994 ja toimi kolme vuotta Göteborgin sinfoniaorkesterin vuorottelevana soolosellistinä. Hänet on palkittu mm. Pro Finlandialla sekä Ranskan Légion d’honneur -kunniamerkillä.

www.susannamalkki.com

 

Camilla Nylund

Sopraano Camilla Nylund kuuluu maamme menestyneimpiin oopperalaulajiin. Pelkästään kuluneen vuoden aikana hän on laulanut Richard Wagnerin Tannhäuseria ja Lohengrinia Berliinin saksalaisessa oopperassa ja Erich Wolfgang Korngoldin Kuollutta kaupunkia Dresdenin Semperoperissa, ja vuosien aikana hän on valloittanut kirjaimellisesti kaikki tärkeimmät näyttämöt. Pitkästä urastaan Wienin Valtionoopperassa Nylundille on myönnetty Itävallan Kammersängerin-arvonimi. Myös Dresdenin Semperoper on antanut Nylundille Saksin osavaltion Kammersängerin-tittelin.

Lapsena Nylund soitti huilua ja pianoa. Kun hän alkoi 14-vuotiaana laulaa, hän otti sen asiakseen alusta pitäen: jo vuoden sisällä hän matkusti kursseille Roomaan ja Wieniin, ja hän suoritti lauluopintonsa myöhemmin Salzburgin Mozarteumiissa. Vuonna 1995 hänet kiinnitettiin Hannoverin oopperaan, ja seuraavana vuonna hän voitti Lappeenrannan laulukilpailut yhdessä Johanna Rusanen-Kartanon kanssa. Helsingin kaupunginorkesterin solistina Nylund debytoi vuonna 1998, ja viimeksi hän on esiintynyt HKO:n solistina vuonna 2013 Frank Beermanin johdolla.

Richard Straussin musiikki on Nylundille erityisen läheistä. Vuonna 2004 hän teki lopullisen läpimurtonsa Salomena vuonna 2004 ja lauloi roolin myös 2014 Straussin juhlavuonna Dresdenissä. New Yorkin Metropolitanissa hän debytoi vuonna 2019 Ruusuritarin Marsalkattarena ja toisti roolin vastikään Berliinin valtionoopperassa.

Monumentaalinen Neljä viimeistä laulua kuuluu Nylundin pitkäaikaisiin bravuureihin. Hän on esittänyt ne esimerkiksi vuonna 2015 Gianandrea Nosedan johtaman Berliinin filharmonikoiden kanssa, ja viime marraskuussa hän lauloi ne kolmena iltana Milanon La Scalassa Christian Thielemannin johdolla. Sama toistuu huhti-toukokuun vaihteessa Wienin Musikvereinissa Wienin fliharmonikoiden konsertissa.

Jaani Länsiö

 

Sampo Haapamäki: Historia

Suomen musiikkielämä ei ollut valmiina, kun modernismi iskeytyi siihen 1920-luvun alussa. Nuoren kansakunnan itsetuntoa rakennettiin kansallisromantiikalla ja Jean Sibeliuksen jo universaaliksi ylevöityneellä musiikilla. Tähän törmäsivät nuoret säveltäjät Aarre Merikanto, Väinö Raitio ja Ernest Pingoud, joiden avantgarde tuotti kiitoksen sijaan lähinnä räntää ja rakeita. Etenkin Merikanto (1893–1958) oli uhmakas: hänen ainoassa kansainvälistä huomiota saaneessa teoksessaan, ns. Schott-konsertossa (1924) esiintynee ensimmäisen kerran suomalaisessa musiikissa 12-sävelsointu.

Sampo Haapamäki (s. 1979) on uunituoreella teoksellaan Historia (2022) Helsingin kaupunginorkesterin tilaamien Helsinki-variaatioiden viimeisin säveltäjä. Näiden variaatioiden lähtökohta on viittaus johonkin ennen vuotta 1945 kirjoitettuun suomalaiseen sävellykseen. Haapamäen katse on osunut tuohon Merikannon 12-sävelsointuun, jonka lisäksi Historiassa viitataan monien muidenkin eri säveltäjien teoksiin eräänlaisten ”lipsahdusten” myötä.

15-minuuttinen Historia koostuu seitsemästä Lapsuksesta, jotka liittyvät toisiinsa keskeytyksettä tai lyhyin tauoin. Säveltäjän mukaan kyse on parodisesta intertekstuaalisuudesta, jolla tavoitellaan eräänlaista itsereflektiota, historiaa tarkastellaan ”laatikon ulkopuolelta”, teoksina teoksessa. Historiassa viittaillaan jatkuvalla syötöllä yhteensä yli 80:een eri klassikkoteokseen. Aivan kuten Merikanto aikanaan vaihtoi 1920-luvun kynnyksellä tyyliään jyrkästi modernismiin, ja 30-luvulla siitä äkillisesti pois, tässäkin musiikin ”takki kääntyilee”, kun uudet lapsukset synnyttävät uudenlaisia kehitteleviä variaatioita. Hahmotamme historiaa aina oman aikamme kautta, ja näin myös Haapamäen Historia tarttuu aikakäsityksineen sekä tähän hetkeen että menneeseen.

Haapamäki on eturivin säveltäjistämme näkyvimpiä, vaikka hänen teosluettelonsa ei ole suuren suuri; huomioarvoa ovat kasvattaneet monet tärkeät palkinnot, joista viimeisin on Pohjoismaiden neuvoston musiikkipalkinto (2020). Haapamäen musiikki tunnetaan runsaista neljäsosasävelaskelistaan, sen perusta on oktaavin jakaminen 24:een sävelaskeleen 12:n sijaan. Niinpä kuulija voi nytkin pulahtaa mikroharmonioiden pyörteisiin.

 

Richard Strauss: Vier letzte Lieder, Kuolema ja kirkastus

Richard Straussin elämässä laulut olivat aina läsnä. Säveltäjä, joka kirjoitti periodiluonteisesti ensin kamarimusiikkia, sitten sinfonisia runoja ja lopuksi oopperoita, sävelsi lauluja kuusivuotiaasta kuolinvuoteelle. Strauss huipensi saksalaisen romantiikan yksinlaulutaiteen tavalla, josta ei ole osattu jatkaa enää eteenpäin. Hän opiskeli innokkaasti Schubertin ja Schumannin melodiikkaa ja opetteli Brahmsin kehotuksesta kahdeksantahtisten melodioiden kirjoittamista, mutta hänen omat melodiansa ovat aina näitä esikuvia pitkälinjaisempia.

Straussin suhde vaimoonsa, sopraano Pauline de Ahnaan oli laulujen kannalta ainutlaatuinen. Monet lauluista syntyivät henkilökohtaisista tunteista hymneiksi Paulinelle, jota aikalaiset myös pitivät niiden hienoimpana tulkkina. Sopraanoääni oli ylipäätään Straussille ihmisäänen ihanteellisin ilmaisukeino.

Vier letzte Lieder (Neljä viimeistä laulua, 1948) syntyi Straussin ollessa 84-vuotias ja oman kuolemansa kynnyksellä. Samanaikaisesti Eurooppa ja etenkin Sveitsiin siirtyneen Straussin vanha kotimaa Saksa olivat raunioina silmittömän sodankäynnin jäljiltä. Kuolema oli muutakin kuin yhden ihmisen paluu normaalitilaan: kokonainen kulttuuri oli menettänyt perustansa. Mihin tässä enää taidetta tarvittiin? Mikä oli ylipäätään sen oikeutus, olihan musiikkikin osa sitä kulttuuria, joka oli tehnyt joukkotuhon mahdolliseksi.

Strauss vastasi itselleen ainoalla mahdollisella tavalla säveltämällä kuin testamentikseen katkeransuloisen laulusarjan Hessen ja Eichendorffin runoihin. Kun nuorempi säveltäjäpolvi teki pesäeroa menneeseen maailmaan suuntaamalla avantgardeen, Strauss käänsi katseensa ajassa lähes 60 vuotta taaksepäin oman sinfonisen runonsa Kuolema ja kirkastus tunnelmaan.

Vier letzte Liederin osat ovat melodisesti yhtenäisiä ja orkestraatio lempeän kuulasta. Teoksen valoisa harmonisuus on ristiriidassa teksteistä heijastuvan alakulon kanssa. Hessen runoihin sävelletyt Frühling (Kevät), September (Syyskuu) ja Beim Schlafengehen (Nukkumaan mennessä) pitävät vielä yllä valoisaa tunnelmaa, mutta Eichendorffin tekstiin kirjoitettu Im Abendrot (Iltaruskossa) kysyy avoimesti ”Ist dies etwa der Tod?” (Tämäkö on kuolema?). Im Abendrotin loppuhuipennuksessa Strauss siteeraa aihetta orkesterirunostaan Kuolema ja kirkastus.

Vier letzte Lieder on kuolemansa hyväksyneen säveltäjän hellät jäähyväiset. Nuoren ihmisen maailmankuvaan oman kuoleman mahdollisuus ei kuitenkaan vielä sovi, eikä kuulukaan sopia. Richard Strauss kärsi parikymppisenä 1880-luvun puolivälissä vakavista hengitystieinfektioista. Aikana ennen antibiootteja nykyisin vähäpätöisiltäkin tuntuvat taudit saattoivat viedä hautaan, ja Strausskin päätyi välillä hyvin heikkoon kuntoon. Talven 1888–89 hän vietti suureksi osaksi sairausvuoteella, ja oli välillä kirjaimellisesti niin heikossa hapessa, ettei hänen kuolemansa olisi ollut yllätys.

Kaikeksi onneksi Strauss parani vähitellen taudistaan, mutta elämän ja kuoleman välinen paini vaati itseterapiaa: hän sävelsi itsensä ”ulos” kuolemanpelostaan hyväksymällä elämän rajallisuuden jo nuorena miehenä. Orkesteriruno Kuolema ja kirkastus valmistui loppuvuodesta 1889. Säveltäjä johti kantaesityksen Eisenachissa alkuvuodesta 1890.

Straussin viulistiystävä Alexander Ritter kirjoitti teoksen ”tapahtumia” kuvailevan runon, jonka Strauss liitti sittemmin partituuriin. Voi siis olettaa, että säveltäjä hyväksyi tuon tekstin teoksensa selitykseksi, joten kelvatkoon se meillekin. Neljään pääjaksoon jakautuva, keskeytyksettä soitettava teos alkaa hitaalla ja synkällä taitteella, jossa sairas taiteilija makaa vuoteellaan ja käy epätoivoista, synkkää kamppailua Kuoleman kanssa. Sairauden väsyttämänä hän vaipuu uneen, joka ei kuitenkaan tuo rauhaa, vaan paini kuolemaa vastaan alkaa uudelleen. Toinen taite onkin elämänhalun ja Kuoleman kylmän syleilyn välistä kiihkeää taistelua. Se kestää aikansa, jonka jälkeen sairas taiteilija näkee elämänsä tapahtumien kulun lapsuuden aamusta nuoruuden leikkeihin ja aikuisuuden intomieliseen tavoitteellisuuteen. Hänellä on yhä päämäärä, jonka hän haluaisi kiihkeästi vielä saavuttaa. Teoksen viimeinen pääjakso johtaa kuitenkin oivallukseen: taistelua kuolemaa vastaan ei voi voittaa. Majesteettinen kirkastumisen teema muodostaa teoksen huikaisevan loppukoraalin. Taiteilija hyväksyy kohtalonsa, ”kirkastuu”, ja saa sen kautta sielulleen rauhan.

Osmo Tapio Räihälä

suomi

Camilla Nylund, en av våra mest framgångsrika operasångerskor, är även en av de stora internationella sopranerna. Konsertsalen fylls av ett senromantiskt glöd då Nylund, Mälkki och HSO möts i Richard Strauss musiks tecken. Tod und Verklärung är ett verk skrivet av en ung man medan Fyra sista sånger ser på döden lugnt och avklarnat, som det som krävs för att göra ett liv komplett.

Sampo Haapamäkis skala har redan länge bestått av 24 noter. Vi får höra kvartstonssteg i även det verk han skrivit för beställningsserien Helsinki Variations. Den nya kompositionen är inspirerad av ett ackord som finns i en av Aarre Merikanto på 1920-talet skriven konsert.

 

Susanna Mälkki

Susanna Mälkki är en av sin generations internationellt mest respekterade dirigenter. Hon är Helsingfors stadsorkesters chefdirigent sedan år 2016 och Los Angeles filharmonikers första gästdirigent sedan år 2017. Hon samarbetar dessutom regelbundet med bland annat Berlins filharmoniker, Münchens filharmoniker, Bayerns radios symfoniorkester,  Concertgebouw-orkestern i Amsterdam och Londons symfoniorkester samt New Yorks filharmoniker och de övriga amerikanska ”Big 5” -orkestrarna. Hon dirigerar regelbundet vid de mest betydande internationella operahusen såsom La Scala, Metropolitan, Wiener Staatsoper och Paris opera. På inbjudan av Pierre Boulez var Mälkki 2006-2013  konstnärlig ledare för Ensemble Intercontemporain i Paris. Hon har lett uruppföranden av flera av vår tids viktigaste tonsättare.

Mälkki inledde sin musikerbana som cellist. Hon vann första pris i Åbo cellotävling år 1994 och arbetade i tre års tid som alternerande solocellist i Göteborgs symfoniorkester. Hon har tilldelats bl.a. Pro Finlandia-medaljen och är Riddare av Franska Hederslegionen.

www.susannamalkki.com

 

Camilla Nylund

Sopran Camilla Nylund är en av vårt lands mest framgångsrika operasångerskor. Enbart under det gångna året har hon uppträtt i Richard Wagners Tannhäuser och Lohengrin på Deutsche Oper Berlin och i Erich Wolfgang Korngolds Den döda staden på Semperoper Dresden. Vid det här laget har Nylund bokstavligen erövrat alla viktiga operascener. I Österrike, där hon länge har uppträtt på Staatsoper Wien, har hon tilldelats hederstitlen Kammersängerin. Semperoper Dresden har tilldelat henne Sachsens Kammersängerin-hederstitel.

Som barn spelade Nylund flöjt och piano. Hon började sjunga då hon var 14 och inom ett år hade hon gått på kurser i Rom och Wien. Hon slutförde sina sångstudier vid Mozarteum i Salzburg. År 1995 blev hon anställd vid operan i Hannover, året därpå delade hon första pris tillsammans med Johanna Rusanen-Kartano i Villmansstrands sångtävling. Nylund debuterade som Helsingfors stadsorkesters solist år 1998. Hon uppträdde tillsammans med HSO senast år 2013 under ledning av Frank Beerman.

Richard Strauss musik står Nylund nära. År 2004 gjorde hon sitt definitiva genombrott som Salome, och hon sjöng samma roll i Dresden i samband med Strauss-feståret år 2014. År 2019 debuterade hon på Metropolitan i New York som Fältmarskalkinnan i Rosenkavaljeren. Hon har nyss sjungit samma roll i repris på Staatsoper Berlin.

Fyra sista sånger har redan länge varit en av Nylunds bravurer. Hon har framfört de monumentala sångerna tillsammans med bland annat Berlins filharmoniker och Gianandrea Noseda. Förra november framförde hon dem under tre kvällar på La Scala i Milano under ledning av Christian Thielemann. I april-maj har hon sjungit dem i Musikverein i Wien på Wiens filharmonikers konsert.

 

Sampo Haapamäki: Historia

Finlands musikliv var inte redo att ta emot modernismen då den landade här i början av 1920-talet. Den unga nationens självkänsla byggdes upp med hjälp av nationalromantik och Jean Sibelius musik som redan hade blivit ädelt universell. De unga tonsättarna Aarre Merikanto, Väinö Ratio och Ernest Pingoud däremot var avantgardister och deras musik bemöttes inte med tack utan med spott och spe. Framförallt Merikanto (1893-1958) var trotsig. Han skrev ett enda verk som väckte internationell uppmärksamhet, den sk. Schott-konserten (1924). Den innehåller för troligen första gången i finländsk musik ett 12-tonsackord.

Sampo Haapamäkis (f. 1979) pinfärska Historia (2022) är skrivet till Helsingfors stadsorkesters beställningsserie Helsingfors-variationer. Verken skall utgå från en före år 1945 skriven finländsk komposition. Haapamäki har tagit fasta på Merikantos 12-tonsackord men Historia alluderar till även andra kompositörer i form av ”felsägningar”.

Historia är ett 15 minuter långt verk. Det innehåller sju Lapsusar som framförs antingen med en kort paus emellan, eller helt utan paus. Tonsättaren har talat om en

parodisk intertextualitet som eftersträvar en form av självreflektion: historien betraktas ”outside the box”, som musikverk i ett musikverk. Historia hänvisar till allt som allt över 80 olika klassiska verk. Då 1920-talet inleddes övergick Merikanto abrupt till att skriva modernism, bara för att på 1930-talet lika abrupt överge stilriktningen. Även Historia vänder ständigt kappan efter vinden: nya lapsusar skapar ständigt nya variationer. Vi gestaltar historien utgående från vår egen tid. Haapamäkis Historia handlar på ett motsvarande sätt om såväl nuet som det förflutna. 

Av våra främsta tonsättare är Haapamäki en av de mest synliga trots att hans verkförteckning inte är stor. Till synligheten har bidragit flera betydande musikpris, senast Nordiska rådets musikpris (2020). Haapamäkis musik är känd för sina kvartstoner: oktaven är fördelad i 24 istället för 12 tonsteg. I även detta verk kan lyssnaren hoppa in i mikroharmoniernas virvlar.

 

Richard Strauss: Vier letzte Lieder, Tod und Verklärung

Sånger var alltid närvarande i Richard Strauss liv. Han skrev i perioder först kammarmusik, sedan symfoniska dikter och slutligen operor. Men sånger skrev han från det han var sex år gammal ända till dödsbädden. Strauss utgjorde en kulmen på den tyska romantiska liedens tradition och ingen har kunnat gå vidare från den punkt där han slutade. Han studerade med entusiasm Schuberts och Schumanns melodik, och på uppmaning av Brahms lärde han sig hur man skriver åttataktiga melodier. I jämförelse med förebilderna är Strauss melodier dock betydligt längre.

Strauss relation till sin hustru, sopran Pauline de Ahna, var ur vokalsynpunkt enastående. Flera av sångerna skrevs för att uttrycka tonsättarens privata känslor för Pauline. Enligt samtiden var det också hon som var deras finaste interpret. Sopranstämman var överhuvudtaget den stämma som var bäst lämpad Strauss uttryck.

Vier letzte Lieder (Fyra sista sånger, 1948) skrevs då Strauss var 84 år och nära sin bortgång. Samtidigt var Europa och framförallt Strauss förra hemland Tyskland - numera bodde han i Schweiz - i ruiner efter kriget. En hel kultur hade förlorat sin grund. Vad gjorde man med konst? Var konsten ens berättigad? Även musiken hade ju utgjort en del av den kultur som möjliggjort förintelsen.

Strauss besvarade frågorna på det för honom enda tänkbara sättet. Han skrev en bitterljuv sångsvit till dikter av Hesse och Eichendorff. Det var som om han skrivit sitt testamente. Samtidigt som den yngre tonsättargenerationen tog avstånd till det förflutna genom att ty sig till avantgarde blickade Strauss nästan 60 år bakåt, till stämningarna i sin symfoniska dikt Tod und Verklärung.

Sångerna i Vier letzte Lieder är melodiskt homogena, orkestrationen är innerlig och skir. Den ljusa harmoniken står dock i kontrast till texternas melankoli. Frühling, September och Beim Schlafengehen, alla till dikter av Hesse, försöker etablera en ljus stämning. Men i Im Abendrot till en dikt av Eichendorff frågas öppet ”Ist dies etwa der Tod?” (Är detta döden?) I höjdpunkten i Im Abendrot citerar Strauss ett motiv ur sin tondikt Tod und Verklärung.

Vier letzte Lieder är ett ömt avsked, ett verk skrivet av en tonsättare som accepterar sitt frånfälle. Döden hör dock inte hemma i en ung tonsättares världsbild och borde inte heller göra det. Då Strauss var ung led han av allvarliga luftvägsinfektioner. I en tid före antibiotika var åkommor som idag ter sig som bagateller rentav livsfarliga. Strauss mådde emellanåt mycket dåligt, och vintern 1888-89 tillbringade han till största delen till sängs. Han var i så dåligt skick att det hela mycket väl kunde ha slutat illa.

Till all lycka tillfrisknade Strauss. Men kampen mellan liv och död krävde terapeutiskt arbete; Strauss accepterade sin dödsskräck genom att skriva musik om den. Tondikten Tod und Verklärung fullbordades i slutet av år 1889. Tonsättaren själv dirigerade uruppförandet i Eisenach i början av år 1890.

Strauss vän, violinisten Alexander Ritter, skrev en dikt som beskriver tondiktens  ”händelser”. Eftersom Strauss tog dikten med i partituret får man anta att han accepterade den som en skildring av musikens innehåll. Verket består av fyra huvudpartier. Inledningen är långsam och dyster, konstnären vilar på sin sjukbädd och för en desperat kamp mot  döden. Utmattad somnar han in, men sömnen ger ingen vila. Det andra huvudpartiet är en frenetisk kamp mellan livslust och dödens kalla grepp. Sedan ser konstnären scener ur sitt liv, från tidig barndom och ungdom till vuxenlivets entusiastiska jakt efter mening. Konstnären har ännu ett mål som han skulle vilja uppnå. Men verkets sista parti leder till en insikt: det går inte att vinna striden mot döden. Allt är nu förklarat och tondikten avslutas med en bländande slutkoral. Konstnären accepterar sitt öde, hans själ finner äntligen ro.

svenska

Nelja Viimeista Laulua by Haapamäki, Strauss, Od (2022/2022), Dirigent Susanna Mälkki, Musiikkitalo, Helsinki, Finland

Výkonnostní kredity (Obsazení a tým )

Soubor

Program, Informace a Synopsis

Fotografie

Další čtení

Termíny a místa představení

Divadla/scény