Name: Tillsammans Iv
Start: 2020-09-11T00:00:00.000Z
End: 2020-09-11T00:00:00.000Z
Location: Musiikkitalo

Admin

Helsinki Philharmonic Orchestra

Direction d'orchestre

Susanna Mälkki

Orchestra

Instrument

Jenny Villanen

Flûte

Chorégraphie

Natasha Lommi

Danse

Flute I

Tillsammans Iv

Helsinki

Finlande

Musiikkitalo

Concert Hall

Yhdessä IV: Impromptu for String Orchestra Sibelius (+5 More)

Public

Impromptu for String Orchestra

Serenade in E-Flat Major, op. 7

The Wood Nymph, op. 15

Voice

Symphonie n° 1 en ré majeur, op. 25 (« La Classique »)

Cassazione op. 6

Jnanakumar P

Valide

The autumn season is opened with memories from the turn of the century, when the orchestra premiered several works by Sibelius, such as the Wood Nymph and Cassazione. Flautist Jenny Villanen and dancer Natasha Lommi premiere the dance- and music duet series. 

 

 

 

Susanna Mälkki

A conductor born and bred in Helsinki, Susanna Mälkki grew up to the accompaniment of the Helsinki Philharmonic Orchestra. In 2004 she received her first invitation to conduct the orchestra of which she would become Chief Conductor in autumn 2016. Her path to the conductor’s podium passed through the cello classes of the Sibelius Academy and the Edsberg Institute in Stockholm, however, and the position of principal cellist in the Gothenburg Symphony Orchestra. She made her conducting breakthrough in 1999, at the Helsinki Festival, and her first regular conducting appointment was as Artistic Director of the Stavanger Symphony Orchestra. Her Music Directorship of the celebrated Ensemble Intercontemporain (2006–2013) established her as a profound interpreter of music of the present day.

Susanna Mälkki has conducted the world’s finest orchestras. In season 2017-18 she made her debut at the Vienna State Opera season and took over as Principal Guest Conductor of the Los Angeles Philharmonic. Musical America voted her Conductor of the Year 2017.

Jaani Länsiö
Translation: Susan Sinisalo

 

Jenny Villanen

Jenny Villanen has played solo piccolo in the HPO since 2007 and alternated as section leader, having previously been a member of the Guards Band for four years. She has also worked with other Finnish orchestras, such as those of the Finnish National Opera and the Savonlinna Opera Festival. Solo appearances have included the Nielsen flute concerto with the HPO, and she has premiered works for solo flute and ensembles by several Finnish composers. Jenny is at present preparing for the Finnish body fitness championships.

 

Natasha Lommi

Natasha Lommi (Tero Saarinen Company) began her career at Tamara Rasmussen Opisto dance college in Helsinki. She continued her studies at Danshögskolan in Stockholm, graduating in 2005, and then from the Theatre Academy in Helsinki in 2007. Lommi has worked with several famous Finnish choreographers, such as Tommi Kitti, Susanna Leinonen and Tero Saarinen. She is one of the founding members of TARGET Helsinki. Alongside her work as a dancer, she has choreographed for e.g. contemporary circus (Agit Cirk), popular music (Paula Vesala’s concerts) as well as dance films and installations. In addition, she has been teaching dance since 2000 and worked as a repetitor in several dance companies. Lommi has been a visiting dancer at Tero Saarinen Company since 2011.

 

Voice (chor. Natasha Lommi)

The September-October concert series features duets by a musician and a dancer. Toru Takemitsu's Voice will be interpreted by HKO's flutist Jenny Villanen and Natasha Lommi from Tero Saarinen Company. Known as a virtuoso dancer and intensive performer, Lommi’s choreography aims to fully embody Takemitsu’s Asian-influenced and fragmentary music. An interesting angle to this dialogue between two finely tuned instruments – the flute and the dancer’s body – is the fact that Lommi her self has played the flute for over 15 years.

 

Jean Sibelius: Impromptu for string orchestra

Jean Sibelius (1865–1957) composed many small-scale pieces and suites, most of them for concerts he was to conduct. This Impromptu is an arrangement for string orchestra of two piano impromptus inspired by a visit he made to Karelia with a view to collecting archaic Finnish poetry, and they may be said to contain sounds evocative of a kantele (a traditional Finnish folk instrument) and Karelian dance tunes. Some of the melodic material in the string version further has its origin in a melodrama by the Finnish poet Runeberg. Sibelius conducted the premiere in Turku in 1894. Of simple construction, the Impromptu has a slow beginning and end framing a more active, dance-like middle section.

 

Richard Strauss: Serenade in E-flat Major, Op. 7

The Serenade for 13 wind instruments of 1881 is the work that first made the name of Richard Strauss (1864–1949) known to the world. It caught the ear of Hans von Bülow, one of the most influential conductors of his day, who conducted it in Berlin and elsewhere and gave Strauss a flying start in his career. The early Serenade has its roots in the tradition of Mozart and the Romantics, though Strauss would later be associated more with the early 20th century avant-garde. In one movement, it is utterly Classical and in sonata form, and the melodies may be evocative of Schubert. The teenage Strauss handled his wind instruments with natural ease, maybe thanks to the fact that his father was a professional horn player and Richard was familiar with orchestras and wind instruments from childhood onwards.
 

Jean Sibelius: Skogsrået

Skogsrået, The Wood Nymph is a melodrama for narrator, strings, two French horns and piano by Jean Sibelius (1865–1957) based on a poem in Swedish by Viktor Rydberg. Some reckoned that the musical events were difficult to follow unless you knew the poem, but luckily the words were printed in the programme for the premiere in 1895. Sibelius later made an orchestral version and conducted it several times, but it was then forgotten and did not resurface until the 1990s. The poem tells of a young man, Björn, who sets off into the forest one autumn evening. He there has various adventures before being seduced by a beautiful wood nymph. Returning home, he cannot get the events out of his mind and no longer cares for his wife, his children and work. For as Rydberg puts it: “He whose heart a wood nymph stole can never hope to retrieve it.”

 

Toru Takemitsu: Voice

The best-known 20th-century Japanese composer, Toru Takemitsu (1930–1996) was largely self-taught. In 1958 he was talent-spotted by Igor Stravinsky, then visiting Japan, and commissions soon rained in from abroad. Soon after, he began combining Japanese tradition with elements of Western modernism. A fine example is Voice for solo flute of 1971 commissioned by French flautist Aurèle Nicolet. He wrote it in a single day and it was premiered in Tokyo that year. Takemitsu often collaborated with Nicolet thereafter, and the last piece he wrote was Air (1995), which she premiered after his death.

Voice uses such modernist effects as noise, multiphonics, microintervals and the player’s speech. At one point the flautist quotes a line by Japanese poet Shizo Takiguchi: “Who goes there? Speak, transparence, whoever you are!”

 

Sergei Prokofiev: Symphony No. 1 in D, Op. 25, “Classical”

Sergei Prokofiev (1891–1953) deliberately branded himself the enfant terrible of Russian music; people either loved him or hated him. His Classical Symphony of 1918 nevertheless took his audience completely by surprise, for instead of being dissonant with hammering rhythms, it was tonal and melodic, in a word: listener-friendly. For inspiration he had, he said, turned to Haydn. “It seems to me that if Haydn had lived to our day, he would have retained his own style while absorbing something new at the same time. This was the kind of symphony I wanted to write.” In naming his symphony, he also hoped it would become a classic, as indeed it has. Like its Viennese models, it is in four movements and scored for a smallish orchestra. The first movement is fast, the second calm, the third a gavotte and the fourth a breakneck Molto vivace.

 

Jean Sibelius: Cassazione

Critics of a concert given by the orchestra of the Helsinki Philharmonic Society (nowadays the Helsinki Philharmonic Orchestra) in 1904 were somewhat scathing about the Cassazione composed by its conductor, Jean Sibelius (1865–1957), in 1904. He began to have doubts about it himself, and even after making a new version of it, was still not satisfied and made a note to himself to revise it further. He never got round to doing so, however. A cassazione (eng. Cassation) was a type of composition popular in Austria, particularly, in the 18th century and stylistically related to a serenade or divertimento. Haydn and Mozart both composed cassations. This one by Sibelius is in five sections performed without a break, each either briskly optimistic or glowingly romantic.

English

Sinfoniettakokoonpanoon muuntautuva HKO sukeltaa kuulijoiden kanssa viime vuosisadan taitteeseen, jolloin orkesteri kantaesitti valtaosan Sibeliuksen suurista orkesteriteoksista.
Helsingin kaupunginorkesterin syyskausi avataan muistumilla soittajiston varhaisvuosista. Sinfoniettakokoonpanoon muuntautuva HKO sukeltaa kuulijoiden kanssa viime vuosisadan taitteeseen, jolloin orkesteri kantaesitti valtaosan Sibeliuksen suurista orkesteriteoksista. Metsänhaltijan ja Cassazionen kantaesitykset johti säveltäjä itse.

Toru Takemitsu yhdistää sävellyksessään itää ja länttä, ammentaen innoituksensa japanilaisesta musiikki- ja teatteriperinteestä. Huilun ja tanssin vuoropuhelusta vastaavat HKO:n Jenny Villanen ja Tero Saarinen Companyn Natasha Lommi.

Syys-lokakuun konserteissa koetaan sarja ensiesityksiä, joissa muusikko ja tanssija luovat yhteisen duetto-teoksen.

Konsertti kestää reilun tunnin, ei väliaikaa.

LATAA KÄSIOHJELMA.

Susanna Mälkki

Helsingissä syntynyt ja nuoruutensa asunut Susanna Mälkki on kasvanut Helsingin kaupunginorkesterin säestyksellä. Pienenä hän istui orkesterin konserteissa perheensä kanssa, ja nuorena musiikinopiskelijana seurasi tarkasti orkesterimuusikoiden ammattitaitoa ja nautti maailman parhaiden solistien esiintymisistä. Vuonna 2004 hän pääsi ensimmäistä kertaa johtamaan orkesteria, jonka 13. ylikapellimestarina hän aloitti syksyllä 2016.

Mälkin tie kapellimestariksi on kulkenut Sibelius-Akatemian ja Tukholman Edsberg-instituutin selloluokkien kautta. Hän voitti kansalliset Turun sellokilpailut ja nousi Göteborgin sinfoniaorkesterin soolosellistiksi, mutta jo nuorena kytemään jäänyt innostus orkesterinjohtamiseen ohjasi häntä koko ajan kohti kapellimestariopintoja.  

Mälkin ensikosketus orkesterinjohtamiseen tuli Tukholmassa orkesterisoitinten opiskelijoista kootun pienyhtyeen kapellimestarina. Toisen kerran Mälkki johti koulun kamariorkesteria Ruotsin radion sinfoniaorkesterin silloisen ylikapellimestarin Esa-Pekka Salosen seuratessa vierestä. Tunne todellisen intohimon löytymisestä oli sinä hetkenä kirkas ja on sitä edelleen. 

Mälkin läpimurto tapahtui vuonna 1999 Helsingin juhlaviikoilla, ja ensimmäisen vakiokiinnityksensä hän sai Stavangerin orkesterin musiikillisena johtajana. Maineikkaan nykymusiikkiorkesteri Ensemble Intercontemporainin taiteellisena johtajana (2006–2013) hän vakiinnutti nimensä aikamme musiikin syvällisenä tulkkina. 

Mälkki on johtanut maailman parhaita orkestereita, kuten kaikkia USA:n Big Five -orkestereita, Amsterdamin Concertgebouw’ta, Berliinin filharmonikkoja ja Lontoon sinfoniaorkesteria sekä vieraillut oopperataloissa aina New Yorkin Metropolitanista ja Pariisin oopperasta Milanon La Scalaan ja Wienin valtionoopperaan. Syksyllä 2017 hän aloitti Los Angelesin filharmonikoiden päävierailijana. Musical America -lehti valitsi Mälkin vuoden kapellimestariksi 2017.


Jenny Villanen

Kahdeksanvuotiaana huilunsoiton aloittanut raumalaissyntyinen Jenny Villanen on soittanut Helsingin kaupunginorkesterissa soolopikkolistina syksystä 2007 lähtien. Hän on tehnyt orkesterissa myös vuorottelevan äänenjohtajan paikkaa. Ennen aloittamistaan HKO:ssa Villasella oli virka Kaartin soittokunnassa vuosina 2003-2007. Villanen on toiminut avustajana useissa suomalaisissa orkestereissa ja tehnyt pidempiä sijaisuuksia Suomen Kansallisoopperan orkesterissa ja Savonlinnan Oopperajuhlien orkesterissa.

Vuonna 2010 Villanen esiintyi Helsingin kaupunginorkesterin solistina soittaen Carl Nielsenin huilukonserton. Muista solistitehtävistä mainittakoon Kaartin soittokunnan viimekeväinen konsertti, jossa Villanen soitti Bruce Broughtonin pikkolokonserton. Hän on kantaesittänyt useita suomalaisten säveltäjien teoksia soolohuilulle sekä muille kokoonpanoille. Hän esiintyy myös kamarimuusikkona, aktiivisimmin tällä hetkellä yhtyeiden 2Clazz! ja 4Clazz! kanssa.

Muusikon töiden ohessa Villanen on kouluttautunut personal traineriksi sekä ravintovalmentajaksi ja valmistautuu tällä hetkellä body fitnessin SM-kilpailuihin.

 

Natasha Lommi

Natasha Lommi on Tamara Rasmussen Opiston kasvatti. Hän valmistui tanssijaksi Tukholman Danshögskolanista vuonna 2005 ja Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitokselta 2007. Lommi on työskennellyt useiden suomalaiskoreografien kuten Tommi Kitin, Tero Saarisen ja Susanna Leinosen kanssa. Koreografina Lommi on toiminut mm. nykysirkuksen parissa Agit Cirkissä, Paula Vesalan konserttikokonaisuuksissa sekä useissa tanssielokuvissa ja installaatioissa. Hän on myös yksi TARGET Helsinki -ryhmän perustajista. Tanssinopettajana Natasha Lommi on toiminut vuodesta 2000 ja opettanut niin ammattilaisia kuin päiväkotilapsiakin eri puolilla Suomea. Hän on myös toiminut ammattiryhmissä harjoituttajana. Tero Saarinen Companyssä hän on tanssinut vakituisena vierailijana vuodesta 2011.

 

Voice (kor. Natasha Lommi)

Syys-lokakuun konserteissa koetaan sarja ensiesityksiä, joissa muusikko ja tanssija luovat yhteisen duettoteoksen. Toru Takemitsun Voicen tulkitsevat HKO:n huilisti Jenny Villanen sekä virtuoottisena tanssijana ja intensiivisenä tulkitsijana tunnettu Natasha Lommi (Tero Saarinen Company). Lommin koreografian keskiössä on Takemitsun aasialaisvaikutteisen ja fragmentaarisen musiikin kehollisen muodon löytyminen. Kiinnostavan lisän tähän tanssijan ja huilistin huippuunsa viritettyjen instrumenttien vuoropuheluun tuo Lommin tausta: hän on soittanut huilua aktiivisesti yli 15 vuotta.

 

Jean Sibelius: Impromptu jousiorkesterille 

Jean Sibelius (1865–1957) sävelsi uransa aikana useita pienimuotoisia kappaleita ja sarjoja muun muuassa jousiorkesterille. Useimmat niistä syntyivät lähinnä Sibeliuksen itsensä johtamien konserttien täytteeksi. Tämä ei toki aina tarkoita niiden olevan laadultaan mitenkään vähäpätöisempiä verrattuna esimerkiksi Sibeliuksen suuriin sinfonisiin teoksiin, ja säveltäjä itse piti monia näistä töistä suuressa arvossa. 

Impromptu on vuonna 1894 tehty sovitus piano-impromptujen (opus 5, 1890–1893) numeroista 5 ja 6. Piano-impromptujen taustalla oli Sibeliuksen pari vuotta aiemmin Karjalaan suuntautunut runonlaulukeruumatka. Musiikin tutkijat ovatkin löytäneet kappaleista niin kanteleen mieleen tuovia sointeja kuin viittauksia karjalaisiin tanssisävelmiin. Toisaalta jousiorkesterille kirjoitettu Impromptu perustuu melodisiin aiheisiin, jotka alunperin löytyvät melodraamasta Svartsjukans nätter (Mustasukkaisuuden yöt, 1888) J.L. Runebergin tekstiin. 

Impromptu sai ensiesityksensä Turussa 17.2.1894. Turun Soitannollisen Seuran orkesteria johti Sibelius itse. Rakenteeltaan kappale on itse yksinkertaisuus: hidas alku ja loppu kehystävät liikkuvampaa, tanssillista keskijaksoa. Mutta haikean surumielinen tunnelma on mestarisäveltäjän käsialaa.  

 

Richard Strauss: Serenadi puhaltimille Es-duuri op. 7 

Jo ennen kuin Richard Strauss (1864-1949) oli täyttänyt 18, hän oli kirjoittanut runsaasti kamarimusiikkia ja pianokappaleita sekä jopa sinfonian. Läpimurtoteokseksi muodostui kolmelletoista puhallinsoittimelle sävelletty Serenadi Es-duuri (op. 7), joka valmistui marraskuussa vuonna 1881 ja sai kantaesityksensä Dresdenissä 27.11.1882. Kantaesityksen johti Franz Wüllner. Serenadi herätti Hans von Bülowin huomion, ja hän johti teoksen mm. Berliinissä. Bülow oli yksi tuon ajan merkittävimmistä ja vaikutusvaltaisimmista kapellimestareista, joten Straussin ura säveltäjänä sai lentävän lähdön. Samalla hän itse kiinnostui orkesterin johtamisesta ja sai Bülowista mentorin. Näin alkoi Straussin pitkä ura orkesteri- ja oopperakapellimestarina. 

Straussilla oli jatkossa ajoittain hurjan avantgardistin maine; hänen sinfoniset runoelmansa sekä etenkin oopperat Salome ja Elektra sisältävät 1900-luvun alun ehkä kaikkein riitasointuisinta musiikkia. Mutta kuten varhaisesta Serenadista kuulee, säveltäjän juuret olivat Mozartin ja romantikkojen perinteessä. Yksiosainen teos on otteeltaan täysin klassinen. Esimerkiksi muotoratkaisu on selkeästi havaittava sonaattimuoto, jossa on kaksi teemaa, kehittelyjakso ja kertaus. Viehättävät melodiat voivat tuoda mieleen Schubertin.  

Huomiota herättää, kuinka luontevasti teini-ikäinen Strauss osaa käsitellä puhallinsoittimia. Tämä johtunee siitä, että hänen Franz-isänsä oli Münchenin hovin oopperaorkesterin käyrätorven soittaja. Richard sai siis jo varhain kosketuksen sekä orkesterin maailmaan että puhallinsoittimiin.  

 

Jean Sibelius: Skogsrået, melodraama 

Vuonna 1894 Jean Sibelius (1865–1957) alkoi pohtia sävellystä, joka pohjautuisi ruotsalaisen kirjailijan Viktor Rydbergin (1828–1895) erääseen runoon. Maaliskuussa 1895 valmistui Skogsrået (Metsänhaltijatar), melodraama lausujalle, jousille, kahdelle käyrätorvelle ja pianolle. Teos sai kantaesityksensä Helsingin Seurahuoneella jo samassa kuussa. Huhtikuussa Sibelius johti Skogsråetin laajemman orkesteriversion (op. 15) kantaesityksen Helsingin orkesteriyhdistyksen orkesterin (nykyinen Helsingin kaupunginorkesteri) konsertissa.  

Orkesteriversio sai hyvän vastaanoton. Tosin arvostelijat havaitsivat sävellyksen olevan sen verran sidoksissa Rydbergin runoon, että se piti tuntea etukäteen jotta ymmärtäisi mitä musiikissa tapahtuu. Oskar Merikanto huomautti: ”Tarkkaawaisena seurasikin yleisö tekstipaperista säwellyksen sisälläpitoa”.  

Tulevina vuosina Sibelius johti silloin tällöin Skogsråetin orkesteriversiota. Sitten se katosi ohjelmistoista ja koki uuden tulemisen vasta 1990-luvulla. Melodraamaversio puolestaan on – Sibeliuksen muiden melodraamojen tavoin – harvemmin kuultu kuriositeetti. 

Viktor Rydbergin Skogsrået (1882) on suggestiivinen kertomus nuoresta Björnistä, joka eräänä syysiltana lähtee metsään. Hän kokee erilaisia seikkailuja, kunnes kaunis metsänhaltijatar viettelee hänet. Björn palaa metsästä, mutta muisto tapahtuneesta ei jätä häntä rauhaan. Hän ei enää välitä vaimostaan, ei lapsistaan, ei työstään. Kuten Rydberg toteaa: ”Se, jonka sydämen metsänhaltijatar varastaa, hän ei sitä koskaan takaisin saa.” 

  

Toru Takemitsu: Voice 

Toru Takemitsu (1930–1996), 1900-luvun tunnetuin japanilainen nykysäveltäjä, oli pitkälti itseoppinut. Hän sai ensi kerran osakseen kansainvälistä huomiota vuonna 1958, kun Japanissa vieraillut Igor Stravinsky sattumalta kuuli teoksen Requiem jousiorkesterille. Stravinsky piti kuulemastaan, ja pian Takemitsulle alkoi sataa sävellystilauksia ulkomailta.  

Uransa alussa Takemitsua kiinnosti länsimainen avantgarde, ja muun muassa John Cage ja Anton Webern olivat hänelle tärkeitä esikuvia. 1960-luvulla Takemitsu kuitenkin innostui japanilaisesta musiikkiperinteestä ja ryhtyi yhdistämään sen piirteitä länsimaiseen modernismiin. Hieno esimerkki tästä synteesiajattelusta on soolohuilukappale Voice (Ääni) joka syntyi vuonna 1971 ranskalaisen huilisti Aurèle Nicolet’n tilauksesta. Teos valmistui yhdessä ainoassa päivässä huhtikuussa ja sai kantaesityksensä Tokiossa saman vuoden kesällä. Nicolet oli yksi niistä muusikoista, joiden kanssa säveltäjä usein teki yhteistyötä; huilistille syntyi vuosien varrella useita teoksia. Takemitsun viimeinen teos oli soolokappale Air (1995), jonka Nicolet kantaesitti säveltäjän kuoleman jälkeen.  

Voice käyttää tunnistettavasti modernistisia tehoja – esimerkiksi hälyä, multifoneja, mikrointervalleja ja muusikon puheääntä – mutta viittaa samalla no-teatteriin ja shakuhachiin, japanilaiseen perinnesoittimeen. Unenomaista tunnelmaa lisää huilistin esittämä katkelma japanilaisen surrealistisen runoilija Shizo Takiguchin (1903–1979) tekstistä. Käännettynä katkelma kuuluu: ”Kuka siellä kulkee? Puhu, läpinäkyvyys, kuka sitten oletkaan!” 

 

Sergei Prokofjev: Sinfonia nro 1 D-duuri, ”Klassinen”, op. 25 

Nuorena miehenä Sergei Prokofjev (1891–1953) loi tietoisesti itsestään brändin venäläisen musiikin kauhukakarana. Hän sävelsi piano- ja orkesterimusiikkia, joka herätti yleisössä niin ihastusta kuin raivoakin – usein ainoastaan jälkimmäistä. Prokofjev tajusi kuitenkin jo melko varhain, ettei esimerkiksi pianokappale Toccatan (1912) ja orkesteriteos Skyyttiläisen sarjan (1915) linjalla voisi jatkaa kovinkaan pitkälle. Kun hän vuonna 1916 ryhtyi luonnostelemaan uutta teosta, tähtäimessä oli jotakin erilaista.  

Kun Klassinen sinfonia (D-duuri, op. 25) sai kantaesityksensä  Pietarissa 21.4.1918 säveltäjän johdolla yleisö ällistyi. Mutta nyt se ei johtunut siitä, että tarjolla olisi ollut riitasointuja ja vasaroivia rytmejä – päinvastoin. Tällä kertaa provosoivaa oli, että teos oli tonaalinen ja melodinen. Sanalla sanoen kuulijaystävällinen. Prokofjev selitti hakeneensa inspiraatiota Haydnilta: ”Ajattelin, että jos Haydn olisi elänyt tänään, hän olisi pysynyt tyylilleen uskollisena samalla kun olisi saanut vaikutteita aikamme uudesta musiikista.” Otsikko Klassinen sinfonia on toki viittaus myös Prokofjevin toiveeseen, että hänen D-duuri-sinfoniastaan tulisi ohjelmistojen ”klassikko”. Toive toteutui.       

Wieniläisklassisen sinfonian tapaan teoksessa on neljä osaa, ja orkesteri on pienehkö. Humoristisen nenäkäs ilmaisu on kuitenkin alusta loppuun silkkaa Prokofjevia. Ensimmäinen osa on vauhdikas Allegro, toinen rauhallisesti kävelevä Larghetto. Kolmas osa on gavotti (Non troppo allegro), joka koko ajan suistuu odottamattomille tonaalisille poluille. Finaali on railakas Molto vivace. 

 

Jean Sibelius: Cassazione op. 6 (2. versio) 

Jean Sibelius (1865–1957) järjesti Helsingissä 8.2.1904 sävellyskonsertin, jossa orkesterina oli Helsingin filharmonisen seuran orkesteri (nykyinen Helsingin kaupunginorkesteri). Säveltäjä itse johti konsertin, jossa esitettiin kantaatti Tulen synty sekä kantaesityksinä viulukonsertto ja tilaisuutta varten sävelletty orkesteriteos Cassazione. Mitä uusiin teoksiin tuli, ilta ei ollut kovin suuri menestys. Viulukonserton ongelma oli solisti Viktor Nováček, jolle soolo-osuus ilmiselvästi oli hieman liian haastava. Cassazionen ongelma oli itse teos. Arvostelijat suhtautuivat siihen hyvin nuivasti, esimerkiksi Oskar Merikanto piti sitä ”jotensakin vähäpätöisenä”.  

Sibelius itse oli jälkeenpäin näihin sävellyksiin tyytymätön. Viulukonsertosta hän teki uuden version, joka sai kantaesityksensä Berliinissä vuonna 1905. Samana vuonna Sibelius teki uuden version myös Cassazionesta, mutta näyttäisi olleen epävarma sen suhteen. Hän kirjoitti nimittäin itselleen muistutuksen: ”Uudistettava”. Lopullista uudistettua versiota ei kuitenkaan koskaan syntynyt.  

Cassazione – merkitykseltään sana vastaa serenadia tai divertimentoa – oli 1700-luvulla etenkin Itävallassa suosittu sävellysmuoto. Muun muassa Haydn ja Mozart sävelsivät tämän nimisiä teoksia. Sibelius lienee valinnut otsikon jotta hänen teostaan lähestyttäisiin musiikkina, jonka pääasiallinen tarkoitus on yleisön viihdyttäminen. Cassazione koostuu viidestä tauotta esittävästä jaksosta, joissa sävy on joko reippaan optimistinen tai hehkuvan romanttinen.  

 

Christian Holmqvist

suomi

Helsingfors stadsorkesters höstsäsong öppnas med minnen från orkesterns tidiga år. Orkestern, som i början av säsongen omvandlas till sinfoniettastorlek, tar med sig publiken på en tidsresa till början av förra århundradet, då orkestern uruppförde en stor del av Sibelius stora orkesterverk, ofta under ledning av mästaren själv. Så även i fallet för Skogsrået och Cassazione. Toru Takemitsu kombinerar öst och väst i sin komposition, med inspiration från den japanska musik- och teatertraditionen. HSO:s flöjtist Jenny Villanen och dansaren Natasha Lommi från Tero Saarinen Company står för samspelet mellan flöjt och dans.

Susanna Mälkki

Susanna Mälkki är född i Helsingfors, där hon även tillbringade sin ungdom. Hon har vuxit upp ackompanjerad av Helsingfors stadsorkester: som liten gick hon på orkesterns konserter med sin familj, och som ung musikstuderande följde hon noggrant med orkestermusikernas arbete och världens bästa solisters uppträdanden. År 2004 fick hon för första gången dirigera orkestern. Hösten 2016 inledde hon sitt arbete som orkesterns 13. chefdirigent.

Vägen till dirigent tog sats från Sibelius-Akademins och Stockholms Edsberg-instituts celloklasser. Mälkki segrade i Åbo nationella cellotävling och blev Göteborgs symfonikers solocellist. Redan tidigt var hon dock intresserad av att få dirigera. I Stockholm dirigerade hon en ensemble med orkesterelever. Nästa gång fick hon dirigera samma skolas kammarorkester i närvaro av Sveriges radios symfoniorkesters dåvarande chefdirigent Esa-Pekka Salonen. I det ögonblicket stod det klart för Mälkki att hon hade funnit sin verkliga passion. Den känslan har inte försvunnit.

Mälkki gjorde sitt genombrott på Helsingfors festspel år 1999. Hon fick sin första tjänst som musikalisk ledare för Stavangers orkester. Som konstnärlig ledare för den legendariska orkestern för ny musik, Ensemble Intercontemporain (2006-2013) befäste hon sitt rykte som en suverän tolkare av vår tids musik.

Mälkki har dirigerat flera av världens bästa orkestrar såsom Amerikas s.k. Big Five-orkestrar, Concertgebouw i Amsterdam, Berlins filharmoniker och Londons symfoniker. Hon har gästat bl.a. Metropolitan i New York, operan i Paris, La Scala i Milano och Staatsoper Wien. Hösten 2017 inledde hon sitt arbete som Los Angeles filharmoniska orkesters första gästdirigent. År 2017 valde tidningen Musical America Mälkki till Årets dirigent.

Jaani Länsiö
Översättning Christian Holmqvist

 

Jenny Villanen

Jenny Villanen är född i Raumo. Hon började spela flöjt 8 år gammal. Hon har varit Helsingfors stadsorkesters solopiccoloflöjtist sedan hösten 2007 och även arbetat som alternerande stämledare. Före Villanen kom till stadsorkestern spelade hon 2003-2007 i Gardets musikkår. Hon har assisterat flera finländska orkestrar och haft längre vikariat i Finlands Nationaloperas orkester och Nyslotts Operafestspels orkester.

År 2010 var Villanen solist då Helsingfors stadsorkester framförde Carl Nielsens flöjtkonsert. Av övriga solistuppdrag kan nämnas Gardets musikkårs konsert i våras i vilken Villanen spelade Bruce Broughtons konsert för piccolo. Hon har uruppfört flera verk av finländska kompositörer. Hon uppträder även som kammarmusiker och är för tillfället som mest aktiv i ensemblerna 2Clazz! och  4Clazz!.

Vid sidan om sina arbeten som musiker har Villanen skolat sig till personal trainer och näringscoach och förbereder sig som bäst för FM-tävlingarna i body fitness.

 

Natasha Lommi  

Natasha Lommi studerade vid Tamara Rasmussen Opisto i Helsingfors. Hon utexaminerades från Stockholms Danshögskola år 2005 och Teaterhögskolans avdelning för danskonst år 2007. Lommi har samarbetat med flera finländska koreografer, bland annat Tommi Kitti, Tero Saarinen och Susanna Leinonen. Hon har gjort koreografier för bland annat Agit Cirks föreställningar och Paula Vesalas konserter samt flera dansfilmer och installationer. Hon har varit med om att grunda gruppen TARGET Helsinki. Sedan år 2000 har Lommi arbetat som danspedagog. Hon har undervisat såväl proffs som daghemsbarn samt varit coach för dansgrupper. Från och med år 2011 har hon regelbundet varit gästdansare i Tero Saarinen Company. 

 

Voice (koreografi Natasha Lommi)

I konserterna i september-oktober hör ett av en musiker och en dansare i samarbete format duo-uppträdande till programmet. Toru Takemitsus Voice framförs av HSO:s flöjtist Jenny Villanen och Natasha Lommi från Tero Saarinen Company. Lommi är en virtuos dansare och en intensiv tolkare. I hennes koreografi är fokus på att ge Takemitsus Asien-influerade och fragmentariska musik en kroppslig form. Dialogen mellan två instrument - flöjten och dansösens kropp - får sin egen intressanta vinkling av det faktum att Lommi själv aktivt spelat flöjt i över 15 års tid. 

 

Jean Sibelius: Impromptu för stråkorkester

Under sin tonsättarbana skrev Jean Sibelius (1865–1957) många mindre verk och sviter för bland annat stråkorkester. De flesta av dem komponerades närmast för att fylla ut programmen på av Sibelius själv dirigerade konserter. Detta innebär dock inte att de alltid vore mindre kvalitativa i jämförelse med exempelvis Sibelius stora symfoniska verk, och tonsättaren själv skattade vissa av dem högt.

Impromptu är ett år 1894 gjort arrangemang av två – numren 5 och 6 – av de fem impromptun som Sibelius tidigare hade skrivit för piano (opus 5, 1890–1893). Piano-impromptuna har som bakgrund den resa tonsättaren hade gjort till Karelen för att samla in runo-sånger. Musikforskare har funnit hänvisningar till såväl klanger som påminner om en kantele som till karelska dansmelodier. Å andra sidan utgår Impromptu för stråkorkester från ett melodiskt material som hade använts redan i melodramen Svartsjukans nätter (1888), med text av J.L. Runeberg. 

Impromptu uruppfördes i Åbo den 17.2.1894. Sibelius själv dirigerade Åbo Musikaliska Sällskaps orkester. Till sin konstruktion är stycket simpelt: ett rörligt, dansant mellanparti omges av en långsam början och ett långsamt slut. Men den fina, vemodiga stämningen är skapad av en mästare.

 

Richard Strauss: Serenad för blåsinstrument Ess-dur op. 7

Redan före Richard Strauss (1864-1949) hade fyllt 18 år hade han komponerat en hel del kammarmusik och pianostycken och även en symfoni. Hans genombrott blev Serenad för tretton blåsinstrument (Ess-dur, op. 7). Verket fullbordades i november år 1881 och uruppfördes i Dresden den 27.11.1882 under ledning av Franz Wüllner. Serenaden väckte Hans von Bülows intresse och han dirigerade verket i bland annat Berlin. Bülow var en av tidens mest betydande och inflytelserika dirigenter, och Strauss tonsättarbana fick därmed en flygande start. Samtidigt blev Strauss intresserad av att själv dirigera och fick Bülow till mentor. På detta sätt inledde han sin långa bana som orkester- och operadirigent. 

 

I fortsättningen hade Strauss periodvis ett rykte som en vild avantgardist; hans symfoniska dikter och framförallt operorna Salome och Elektra innehåller den troligen mest dissonanta musik som skrevs i början av 1900-talet. Men såsom den tidiga Serenaden avslöjar var tonsättaren fast rotad i Mozarts och romantikernas tradition. Verket, som är skrivet i en sats, är till sitt grepp helt klassiskt. Exempelvis formlösningen är en lätt skönjbar sonatform med två teman, en genomföring och en repris. De charmiga melodierna kan föra tankarna till Schubert. 

Det är värt att lyssna på med vilken självklar suveränitet den tonåriga Strauss skriver för blåsinstrumenten. Detta torde bero på att hans far Franz spelade valthorn i Münchens hovs operaorkester. Richard fick alltså redan tidigt en närkontakt med både orkesterns värld och med blåsinstrument. 

 

Jean Sibelius: Skogsrået, melodram

År 1894 började Jean Sibelius (1865–1957) planera en komposition som utgick från en dikt av en den svenska författaren Viktor Rydberg (1828–1895). I mars 1895 fullbordades Skogsrået, en melodram för recitatör, stråkar, två horn och piano. Verket uruppfördes redan samma månad i Helsingfors Societetshus. I april uruppfördes Skogsråets mera omfattande version för symfoniorkester (op.15) på Helsingfors orkesterförenings orkesters (nuv. Helsingfors stadsorkester) konsert. Orkesterversionen fick ett gott mottagande, men kritikerna noterade att verket var så starkt bundet till Rydbergs dikt att man måste känna till den i förväg för att förstå vad som sker i musiken. Oskar Merikanto skrev om hur noggrant publiken följde med verkets handling i programbladet. 

Under de kommande åren dirigerade Sibelius då och då Skogsråets orkesterversion. Sedan försvann den ur repertoaren och gjorde comeback först på 1990-talet. Melodram-versionen har, i likhet med Sibelius övriga melodramer, förblivit en kuriositet. 

Viktor Rydbergs Skogsrået (1882) är en suggestiv berättelse om den unge Björn som en höstkväll beger sig ut i skogen. Han är med om olika äventyr ända tills ett vackert skogsrå förför honom. Björn återvänder från skogen men minnet av det som har hänt lämnar honom ingen ro. Han bryr sig inte längre om sin hustru, inte heller om sina barn och sitt arbete. Som Rydberg konstaterar: ”Men den, vars hjärta ett skogsrå stjäl, får aldrig det mer tillbaka.”

 

Toru Takemitsu: Voice

Toru Takemitsu (1930–1996), 1900-talets mest kända japanska moderna tonsättare, var rätt långt självlärd. Han väckte internationell uppmärksamhet första gången år 1958 då Igor Stravinsky, som var på besök i Japan, av en slump fick höra verket Requiem för stråkorkester. Stravinsky tyckte om det han hörde och snart började Takemitsu få kompositionsbeställningar från utlandet.

I början av sin tonsättarbana var Takemitsu intresserad av västerländskt avantgarde, och bland annat John Cage och Anton Webern var viktiga förebilder. På 1960-talet blev han dock fascinerad av japansk musiktradition och började förena dess element med västerländsk modernism. Ett fint exempel på detta syntestänkande är Voice (Röst) för soloflöjt. Verket skrevs år 1971 på beställning av den franska flöjtisten Aurele Nicolet. Voice skrevs under förloppet av en enda dag i april och uruppfördes i Tokyo redan samma sommar.  Nicolet var en av de musiker som tonsättaren ofta samarbetade med och skrev flera verk åt. Takemitsus sista verk blev solostycket Air (1995) som Nicolet uruppförde efter tonsättarens död.

Voice använder sig av genast identifierbara modernistiska effekter – till exempel larm, multifoner,  mikrointervall och musikerns talröst – men hänvisar samtidigt till no-teater och det traditionella japanska instrumentet shakuhachi. Den drömlika atmosfären understryks av att flöjtisten presenterar ett fragment ur en text av den japanska surrealistiska poeten Shizo Takiguchi (1903–1979). I översättning lyder fragmentet: ”Vem går där? Tala, transparens, vem du än är!”

 

Sergej Prokofjev:Symfoni nr 1 D-dur, ”Den klassiska”, op. 25

Som ung man profilerade sig Sergej Prokofiev (1891-1953) medvetet som den ryska musikens  enfant terrible. Han skrev piano- och orkestermusik som fick publiken att reagera med antingen förtjusning eller förargelse ¬– oftast förargelse. Prokofjev insåg dock rätt tidigt att det inte gick att  fortsätta så långt på den linje som han hade använt sig av i till exempel pianostycket Toccata (1912) och orkesterverket Skytisk svit (1915). Då han år 1916 började skissa på ett nytt verk hade han något annat i sikte.

Då D-dur-symfonin, ”Den klassiska” (op. 25) uruppfördes i Petersburg den 21.4.1918 under tonsättarens ledning blev publiken paff. Denna gång berodde det inte på att de hörde dissonanser och hamrande rytmer, tvärtom. Det som nu var provocerande var att musiken var tonal och melodisk, kort sagt publikvänlig. Prokofiev förklarade att han hade inspirerats av Haydn: ”Jag tänkte att om Haydn hade levat idag så hade han förblivit sin stil trogen, samtidigt som han hade varit påverkad av vår tids musik.” Symfonins titel är förvisso även en hänvisning till Prokofjevs önskan att hans D-dursymfoni skulle bli en repertoarens ”klassiker”. Denna önskan gick i uppfyllelse.

Symfonin motsvarar en wienklassisk symfoni genom att ha fyra satser och en rätt liten orkester. Det humoristiskt näsvisa uttrycket är dock äkta Prokofjev. Den första satsen är ett fartfyllt Allegro, den andra ett lugnt gående Larghetto. Den tredje satsen är en gavott (Non troppo allegro) som ständigt går tonalt på avvägar. Finalen är ett spralligt Molto vivace.

 

Jean Sibelius: Cassazione op. 6 (version 2)

Den 8.2.1904 höll Jean Sibelius (1865–1957) i Helsingfors en kompositionskonsert i samarbete med Helsingfors filharmoniska sällskaps orkester (nuvarande Helsingfors stadsorkester). Tonsättaren själv dirigerade. I kompositionskonserten framfördes kantaten Tulen synty (Eldens födelse) samt som uruppföranden violinkonserten och det enkom för tillfället skrivna orkesterstycket Cassazione. Kvällen blev ingen stor succé för de nya verkens del. I violinkonserten var ett av problemen att solostämman uppenbart var något för svår för solisten Viktor Nováček. Vad gällde Cassazione låg problemet i kompositionen i sig. Kritikerna tog emot den mycket kallsinnigt; exempelvis Oskar Merikanto menade att Cassazione var ”rätt så betydelselös”.

Efteråt var Sibelius själv missnöjd med dessa kompositioner. Han gjorde en ny version av violinkonserten som uruppfördes i Berlin år 1905. Samma år gjorde han en ny version av även Cassazione men tycks ha förblivit osäker med resultatet eftersom han gjorde en anteckning som påminnelse åt sig själv: ”Bör omarbetas”. Men han gjorde aldrig en slutlig, reviderad version.

 

Cassazione – ordet motsvarar till sin betydelse en serenad eller ett divertimento – var en typ av musik som var populär i framförallt 1700-talets Österrike. Bland annat Haydn och Mozart skrev verk med denna titel. Sibelius torde ha valt titeln så att man förstår att närma sig hans verk som en musik vars huvudsakliga poäng är att underhålla lyssnaren. Cassazione består av fem partier som framförs utan paus. Musiken är stundom friskt optimistisk, stundom glödande romantisk i ton.

 

Christian Holmqvist

svenska

Tillsammans Iv by Sibelius, Strauss, Takemitsu, Prokofiev, Du (2020/2020), Chef d'orchestre Susanna Mälkki, Musiikkitalo, Helsinki, Finlande

Crédits de représentation (Distribution et équipe de production )

Ensemble

Programme, À Propos & Synopsis

Photos

Lectures complémentaires

Dates et lieux de représentation

Salles