Name: Weinbergin Tarina
Start: 2022-04-08T00:00:00.000Z
End: 2022-04-08T00:00:00.000Z
Location: Musiikkitalo

Admin

Helsinki Philharmonic Orchestra

Orchestra

Instrumentalist

Alban Gerhardt

Cello

Conductor

Elena Schwarz

Weinbergin Tarina

Helsinki

Finland

Musiikkitalo

Concert Hall

Weinbergin Tarina: Api-danza macabra Žuraj (+2 More)

Public

Api-danza macabra

Cello Concerto op. 43

The Symphony No. 1, H. 289

Keerthi Raj

Approved

Conductor Elena Schwarz has ticked several boxes that herald a brilliant career: competition victories, a season as a Dudamel Fellow of the Los Angeles Philharmonic, co-appearances with music legends, and a slew of invitations to conduct the world’s most notable orchestras. The programme for Schwarz's debut in front of the Helsinki Philharmonic Orchestra probes the Slavic theme of the orchestra's concert season.

 

Elena Schwarz

Unlike tonight’s solo cellist, Swiss-Australian conductor Elena Schwarz (b. 1985) does not come from a family of musicians; her parents are doctors. “That’s why I’ve tried to be involved in places that are less privileged than where I grew up,” she says. She makes her debut with the HPO tonight, though Finnish audiences may remember her as the winner of the second prize in the 2015 Jorma Panula Competition. She had already won the first prize in the Princess Astrid Competition in Norway, and would later be accepted for the Fellowship programme of the Los Angeles Symphony Orchestra led by Gustavo Dudamel. Appearances have followed with prestigious orchestras across the world, in Germany, Scandinavia, Belgium, Switzerland, France, Australia and the USA.

Schwarz’s repertoire knows no bounds. She is equally at home with Brahms as she is with Boulez, yet she is perhaps best known as a conductor of contemporary music, having specialised in this during her studies at the Conservatorio della Svizzera Italiana in Switzerland. She also studied musicology and the cello in Geneva before taking up conducting and has experience of opera, too.

 

Alban Gerhardt

“The calm authority and probing insight that Alban Gerhardt brings to his performances make him one of the finest cellists around,” wrote The Guardian in 2011. He has been the soloist with practically all the world’s great orchestras, so listing them is pointless, yet he has also even performed on German local trains.

“When I was four years old,” says the son of a coloratura mother and violinist father, “my Dad tried to make me play the violin – an experiment that failed miserably not only with me but with all my four younger siblings. Frustrated by our father’s perfect command of his instrument, all of us got started with the piano, which I still think is the best way to “meet” music in practice. And one day, my mother asked me if I was interested in playing another instrument besides the piano, and ‘how about the cello?’” A mere ten years later, Gerhardt was the soloist with a chamber orchestra at the Berlin Philharmonie, and in 1991 with the Philharmonic.

Gerhardt also feels it is his duty to help those in need, by offering a home to an Afghan refugee, for example, and by performing in schools, hospitals and youth institutions. He plays a Matteo Gofriller cello from 1710.

 

Vito Žuraj: Api-danza macabra

Where have all the insects gone? The bee population has plummeted; 40% of bee species are already endangered, yet without them, our crops will not grow. We can do all sorts of amazing things like flying to the moon, but as far as Nature is concerned, we humans are just a nuisance. When Westdeutsche Rundfunk asked Slovenian Vito Žuraj (b. 1979) to compose a short work for orchestra as part of a series of ‘contemporary miniatures’, he wrote Api-danza macabra lasting just under six minutes about the bees’ dance of death. It was premiered in Cologne in 2021. Žuraj not only bewails the busy bees’ demise; he also misses the soundscape they create. We cannot imagine a flowering summer meadow without their steady hum in the background. Api-danza macabra is both descriptive and abstract. It begins with zest, as swarms of insects flit hither and thither from flower to flower. The violins use pencils instead of bows, and the winds only their instruments’ mouthpieces. The percussions predict disaster. Will we grasp what is happening before it is too late to do anything about it?

 

Mieczysław Weinberg: Cello Concerto, Op. 43

Mieczysław Weinberg (1918–1996) was a Polish Jew and had just completed his studies when, in autumn 1939, Germany attacked his country and he fled to the Soviet Union. This may seem a strange choice, but he had no alternative. Left at home, his family was soon murdered. He then proceeded to Tashkent, where for once he had a stroke of luck when his first symphony fell into the hands of Dmitri Shostakovich, who managed to get permission for him to travel to Moscow. The two would become life-long friends. But life under Stalin was not easy. In 1953, Weinberg was even sent to prison on charges of “Jewish bourgeois nationalism” with a death sentence hanging over him. He was only saved by the intervention of Shostakovich, whose own fate hung by only a thread.

Weinberg composed a wide range of music, including 26 symphonies and 14 string quartets, and everything from dodecaphonic avant-garde to theatre and circus music, but not until this century has his star really been rising, long after his death. He wrote his four-movement Cello Concerto in 1956.

 

Bohuslav Martinů: Symphony No. 1

Beginning his career as a violinist, Bohuslav Martinů (1890–1959) left his native Bohemia for Paris in the early 1920s, just as the city’s musical life was beginning to flourish again after WWI. He wrote in a style that goes loosely under the heading ‘Neoclassical’, but that applied to almost all music at the time that was not blatantly avant-garde or romantic. His music was well received in France, but he did not become Frenchified, and in 1940 he sought refuge from fascism in the USA; because although he was not a Jew, the Nazis occupying France had forbidden performances of his music. He soon gained a firm foothold in his new homeland. In 1942, by now over 50 years old, he was a prolific composer but had never composed a symphony until commissioned to do so by Sergei Koussevitzky. From 1942 onwards, he proceeded to write five symphonies at the rate of one a year, and the first was premiered towards the end of 1942. His symphonic debut was already a convincing one. As he was writing the third movement, Largo, news reached him of the Nazi’s Lidice massacre in Czechoslovakia, and the Largo is said to be a monument to that atrocity.

English

Kapellimestari Elena Schwarzilla on rasti loistavaa uraa enteilevissä ruuduissa: kilpailuvoittoja, kausi Los Angelesin filharmonikkojen Dudamel-stipendiaattina, yhteisesiintymisiä muusikkolegendojen kanssa sekä liuta kutsuja tulla johtamaan maailman merkittävimpiä orkestereita. Schwarzin HKO-debyytin ohjelma luotaa orkesterin slaavilaisin sävyin soivan konserttikauden teemaa. Säveltäjä Mieczysław Weinberg pakeni nuorena natsimiehitystä synnyinmaastaan Puolasta Neuvostoliittoon. Juutalaisia teemoja väreilevän sellokonserton tulkitsee Alban Gerhardt.

 

Elena Schwarz

Sveitsiläis-australialainen Elena Schwarz on tullut ryminällä parrasvaloihin. Ensin hän vakiinnutti nimensä suurena lupauksena, ja sitten hän myös lunastanut kaikki odotukset. Suomessa hänestä puhuttiin jo vuonna 2015, kun hän sai Vaasan Jorma Panula -kilpailussa toisen palkinnon. Tätä ennen hän oli voittanut Prinsessa Astrid -kilpailun Norjassa. Vuonna 2017 hänet nimitettiin Mikko Franckin assistentiksi Ranskan radion filharmoniseen orkesteriin, ja samalla hän piti apulaiskapellimestarin paikkoja sekä Tasmanian että Länsi-Australian sinfoniaorkestereissa. Vuonna 2018 hän pääsi Gustavo Dudamelin johtamaan Los Angelesin sinfoniaorkesterin Fellowship-ohjelmaan.

Pikakelaus vuoteen 2022, ja Elena Schwarz on johtanut konsertteja esimerkiksi Ala-Saksin valtionorkesterissa Hannoverissa, Detroitin sinfoniaorkesterissa, Liverpoolin kuninkaallisissa filharmonikoissa, Berliinin saksalaisessa sinfoniaorkesterissa ja BBC:n Walesin sinfoniaorkesterissa. Helsingin kaupunginorkesterissa hän debytoi tänään. Schwarz on myös tehnyt työtä musiikin ja ihmisten parissa suljettujen piirien ulkopuolella, Palestiinan nuoriso-orkesterissa ja Kabulin konservatoriossa Afganistanissa. Schwarzin perheessä ei ole muita muusikoita, vaan hänen vanhempansa ovat lääkäreitä.

”Ehkä juuri siksi olen aina halunnut kommunikoida meidän ympyröidemme ulkopuolelle”, Schwarz on sanonut. ”Siksi haluan mennä paikkoihin, jotka ovat vähemmän etuoikeutettuja kuin omat synnyinseutuni.”

Myöskään Schwarzin repertuaari ei tunne rajoja. Hän on yhtä kotonaan Brahmsin kuin Boulezinkin parissa. Tästä huolimatta hänet tunnetaan parhaiten uuden musiikin kapellimestarina, joksi hän erikoistui Arturo Tamayon johdolla Svizzeran konservatoriossa Sveitsissä. Tätä ennen hän opiskeli musiikkitiedettä ja sellonsoittoa Genevessä, kunnes siirtyi Laurent Gayn kapellimestariluokalle. Opintojaan hän täydensi Edward Saïd -konservatoriossa Israelissa. Nykymusiikkiin häntä ovat johdatelleet myös Matthias Pintscher ja Peter Eötvös, jonka Focus-teoksen Schwarz myös kantaesitti tammikuussa Kölnin WDR-sinfoniaorkesterissa.

 

Alban Gerhardt

Saksalainen Alban Gerhardt on kiistämättä ”yksi hienoimmista sellisteistä, ilmeikäs, konstailematon ja alati tyylikäs”, kuten The Guardianin kriitikko Rian Evans on häntä luonnehtinut. Gerhardtin uran solistisia kohokohtia on turha yrittää listata; hän on soittanut käytännössä kaikkien Euroopan suurorkestereiden kanssa, mutta konsertoinut siinä sivussa myös Saksan paikallisjunissa.

Vuonna 1969 syntynyt Gerhardt peri musikaalisuutensa vanhemmiltaan, koloratuurisopraanoäidiltään sekä isältään, joka on soittanut viulua Berliinin filharmonikoissa yli 40 vuoden ajan. ”Olin neljävuotias, kun isäni koetti pakottaa minutkin soittamaan viulua – yritys, joka epäonnistui surkeasti paitsi minun, myös neljän nuoremman sisarukseni kanssa,” Gerhadt on muistellut. Viulun sijasta hän valitsi pianon ja otti sen rinnalle melko pian myös sellon.

”Eräänä päivänä siskoni Manon oli juuri aloittanut oman viulukokeilunsa, kun äitini kysyi, kiinnostaisiko minua soittaa pianon lisäksi jotain muutakin, ehkäpä selloa. Saadakseni hänet pois kimpustani, kahdeksanvuotias minä suostui ehdotukseen. Äitini on myöhemmin sanonut, että sillä hetkellä minulle olisi kelvannut mikä tahansa soitin.”

Vain kymmenen vuotta myöhemmin Gerhardt soitti kamariorkesterin solistina Berliinin Philharmoniessa, ja vuonna 1991 hän debytoi läpimurtokonsertissaan filharmonikoiden solistina Semyon Bychkovin johdolla. Gerhardt opiskeli ensin Marion Vetterin ja Götz Teutschin, ja myöhemmin Markus Nyikosin johdolla. Legendaarinen Boris Pergamenschikov lienee tärkein hänen mentoreistaan. Pitkin 1990-lukua hän voitti tärkeitä kilpailuita, kuten arvostetun ARD-kilpailun Münchenissä. Useista levytyksistään hänelle on myönnetty esimerkiksi kolme ECHO Klassik -palkintoa sekä ICMA ja MIDEM -palkinnot sekä BBC Music Magazinen palkinto.

Muusikkona Gerhardt kokee velvollisuudekseen tarjoa apua sitä tarvitseville, esimerkiksi majoittamalla afgaanipakolaisen ja esiintymällä mm. kouluissa, sairaaloissa ja nuorisolaitoksissa. Hän on aktiivinen myös esimerkiksi #Musicians4UnitedEurope-liikkeessä,

Gerhardt soittaa Matteo Gofrillerin vuonna 1710 rakentamaa selloa.

Jaani Länsiö

 

Vito Žuraj: Api-danza macabra

Ihminen osaa matkustaa Kuuhun, laskea eksoplaneetan kaasukehän korkeuden, kehittää pikavauhtia rokotteen koronavirusta vastaan ja jopa panna juotavaksi kelpaavaa alkoholitonta olutta. Ihminen on nero! Mutta silti: ihmisestä on muulle luonnolle lähinnä haittaa, kun taas hyönteiset ovat luonnonkierrolle välttämättömiä. Pölyttäjiä tarvitaan, hapen saantimme nyt ja tulevaisuudessa on paljolti niistä kiinni. Jos hyönteiset katoavat, todennäköisesti tukehdumme kaikki.

Valitettavasti ihmisen aiheuttama luontokato on jo nyt fakta. Slovenialainen säveltäjä Vito Žuraj (s. 1979) huomauttaa, että ennen saatoimme maaseudun läpi ajaessamme manata auton tuulilasiin iskeytyviä hyönteisiä, mutta nykyään lasit säilyvät puhtaina. Erityisesti mehiläisten määrä on romahtanut: jopa 40 % villimehiläislajeista on jo vaarantuneita. Syynä ovat paljolti ympäristömyrkyt.

Kun Westdeutsche Rundfunk -orkesteri tilasi Vito Žurajlta lyhyen orkesteriteoksen osaksi Miniaturen der Zeit (”Ajan miniatyyrit”) -sarjaansa, sävelsi hän vuonna 2020 vajaan kuuden minuutin mittaisen teoksen Api-danza macabra (”Mehiläisten kuolemantanssi”), joka kantaesitettiin vuonna 2021 Kölnissä. Žuraj ei harmittele pelkästään pörriäisten katoa, vaan kaipaa myös niiden luomaa akustista maisemaa. Kukapa ei osaisi kuvitella kesäisellä kedolla kuuluvaa tasaista surinaa? Tämä äänimaisema on myös katoamassa.

Tästä muistuttamaan Žuraj luo orkesteriteoksen, joka on samaan aikaan kuvaileva ja abstrakti. Musiikki käynnistyy vauhdilla ja innolla, kukkien sekaan syöksyvän hyönteisparven surinan ja näennäisen umpimähkäiset liikkeet voi tuntea suorastaan fyysisesti. Avuksi tulevat laajennetut soittotavat, kun lyijykynät korvaavat viulujen jouset, ja puhaltajat tuottavat ääntä pelkällä suukappaleella. Meno hiipuu, kun sordinoitu sooloviulu syttyy soittamaan laskevaa kulkua. On kuin luonto itsekin ihmettelisi, mitä on oikein tapahtumassa. Musiikki etenee lyömäsoitinten luomaan voimakkaaseen vaiheeseen, joka enteilee laajempaa tuhoa – ihminenkö tässä mellastaa? Metallisordinolla vaimennettu sooloviulu palaa lopulta entistä hauraampana muistuttamaan, ettemme välttämättä edes ymmärrä menetyksiämme, ennen kuin on jo myöhäistä.

 

Mieczysław Weinberg: Sellokonsertto op. 43

Vanhemman kollegan työntöapu on ollut monen nuoren säveltäjän uran suurin sytyttäjä. Schumann edisti voimakkaasti Brahmsin uraa, ja tämä puolestaan auttoi monin tavoin Dvořákia. Tällainen oli myös puolanjuutalaisen Mieczysław Weinbergin (1918-96) ja Dmitri Šostakovitšin suhde.

Juuri sävellysopintonsa päättänyt Weinberg pakeni syksyllä 1939 natsien hyökkäystä Neuvostoliittoon – erikoinen, jopa kohtalokas pakosuunta oli sillä hetkellä ainoa mahdollinen, ja välttämätön: Weinbergin Puolaan jäänyt perhe murhattiin kohta. Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon pakotti jatkamaan pakoa Uzbekistanin Taškentiin saakka. Siellä Weinbergiä kohtasi onnenpotku: hänen 1. sinfoniansa päätyi Šostakovitšin käsiin, ja tämä onnistui järjestämään Weinbergille luvan muuttaa Moskovaan. Säveltäjistä tuli läheiset ystävykset loppuelämäksi. He myös soittivat teoksiaan nelikätisesti pianolla sekä yksityisesti että julkisesti. Elo diktatuurin alla oli kuitenkin kaikkea muuta kuin huoletonta, ja Weinberg päätyi vuonna 1953 ”juutalais-porvarillisuudesta” syytettynä jopa vankilaan ja Stalinin likvidointilistalle, jolta hänet pelasti ilmeisesti vain Šostakovitšin anelu – vaikka tämän omakin henki oli hiuskarvan varassa. Toki Stalin ehti itsekin kuolla Weinbergin vankeuden aikana.

Weinbergin tuotanto on laaja ja monipuolinen: 26 sinfonian ja 14 jousikvarteton lisäksi teosluettelosta löytyy kaikkea dodekafonisesta avantgardesta teatteri- ja sirkussävelmiin. Weinbergin tähti on alkanut nousta todella vasta 2000-luvulla, reilusti hänen kuolemansa jälkeen.

Neliosainen sellokonsertto opus 43 valmistui vuonna 1956. Sen avausosa käynnistyy suoraan sellon mietiskelevällä melodialla, jota matalat jouset varoen myötäilevät. Moderato-osaan siirrytään keskeytyksettä, mutta taiteraja on helppo huomata musiikin intensiteetin ja tempon kiihtymisestä, kun myös puhaltimet ottavat suuremman roolin. Tunnelma muuttuu Allegrossa, joka scherzon luonteestaan huolimatta saa laajan soolokadenssin myötä keskeisen aseman koko teoksessa. Finaali (niin ikään Allegro) saattelee konserton kirkastuvaan päätökseen.

 

Bohuslav Martinů: Sinfonia nro 1

Moni uusklassismiksi kutsutun tyylisuunnan edustaja on jonkinlainen väliinputoaja. Toki uusklassismi on jo määritelmänä kovin löyhä: uusklassismista käy lähes kaikki 1. maailmansodan jälkeinen musiikki, joka ei ole avantgardea eikä romantiikkaa, musiikin ei tarvitse viitata varsinaiseen klassismiin. Riittää, että musiikissa on pulssi ja satunnaisia duuri- ja mollisointuja.

Böömiläinen Bohuslav Martinů (1890-1959) kuuluu näihin uusklassikkoihin. Alunperin viulistina toiminut Martinů jätti kotimaansa ja asettui Pariisiin 1920-luvun alussa juuri sopivasti, kun kaupungin musiikkielämä oli nousemassa suursodan jäljiltä taas kukoistamaan. Vaikka sai Pariisista vastakaikua musiikilleen, Martinů ei säveltäjänä ranskalaistunut. Avantgarde tai skandaalien haku ei häntä kiinnostanut. Monien muiden taiteilijoiden tavoin Martinů pakeni vuonna 1940 fasismia Yhdysvaltoihin. Vaikkei ollut juutalainen, oli hän silti päätynyt Ranskan miehittäneiden natsien asettamaan esityskieltoon.

Martinů onnistui saamaan tukevan jalansijan Amerikassa hyvin nopeasti, ja sai mm. sinfoniatilauksen kapellimestari Sergei Koussevitzkyltä. Hän oli muutoin yksi viime vuosisadan tuotteliaimmista säveltäjistä, mutta sinfonian lajityyppiin Martinů ei ollut tuolloin – yli 50-vuotiaana – vielä kajonnut. Vuodesta 1942 Martinůlta sitten ilmestyikin viitenä vuotena peräkkäin uusi sinfonia, kuin konsanaan suosikkikirjailijalta teos joulumarkkinoille. 1. sinfonia valmistui syyskuun 1942 alussa ja sai kantaesityksensä jo kahden kuukauden kuluttua.

Sinfonikkona Martinů vakuuttaa heti debyytissään. Avausosa alkaa kuin eri suuntiin katsellen, ilmassa on levottomuuden värinää, mutta aikansa vellottuaan musiikki saavuttaa rauhan. Sinfonian toinen osa on Scherzo, joka käynnistyy vilkkaana, mutta päätyy pian pohtimaan soolo-oboen esittämiä kysymyksiä. Ärhäkkä meno laantuu vasta Largossa, jonka kontrabassot nostavat esiin kuin tuhotulvasta palautuvan ympäristön. Tämän jakson säveltämisen aikaan uutiset kertoivat natsien tekemästä joukkomurhasta Tshekin Lidicessä, ja Largo onkin tulkittu tuon karmean tapahtuman muistomerkiksi. Finaali lähtee liikkeelle viipyilemättä ja tanssahtelee vaihtelevissa rytmeissä eteenpäin. Sen keskijakso on jälleen harhailua, mutta kun suunta löytyy, musiikki kääntyy juhlaan ja valoon.

Osmo Tapio Räihälä

suomi

Dirigent Elena Schwarz har gjort allt som krävs för att starta en briljant karriär: hon har haft tävlingsframgångar, hon har varit Dudamel-stipendiat hos Los Angeles filharmoniker, hon har samarbetat med flera musiklegender och ombetts dirigera världens mest betydande orkestrar. Schwarz gör sin HSO-debut med ett program som tar fasta på orkesterns tema för säsongen, den slaviska musiken.

Som ung flydde tonsättaren Mieczysław Weinberg till Sovjetunionen, bort från det av nazisterna ockuperade Polen. Hans av judiska motiv färgade cellokonsert tolkas av Alban Gerhardt.

 

Elena Schwarz

Schweizisk-australiensiska Elena Schwarz har klivit fram i rampljuset med stormsteg. I Finland talade man om henne redan år 2015 då hon tilldelades andra pris i Jorma Panula-tävlingen i Vasa. Redan före det hade hon vunnit första pris i Prinsessan Astrid-tävlingen i Norge. År 2017 blev hon Mikko Francks assistent vid Orchestre national de France. Samtidigt arbetade hon som både Tasmaniens och Västra Australiens symfoniorkestrars assistentdirigent. År 2018 fick hon en plats i Gustavo Dudamels Fellowship-program och fick arbeta med Los Angeles filharmoniker.

Sedermera har Schwarz dirigerat bland annat Niedersächsische Staatsorchester Hannover, Detroits symfoniker, Liverpools kungliga filharmoniker, Deutsche Symphonie-Orchester Berlin och BBC National Orchestra of Wales. Idag debuterar hon med Helsingfors stadsorkester. Schwarz har också samarbetat med exempelvis Palestinas ungdomsorkester och Kabuls konservatorium i Afghanistan. I Schwarzs familj finns inga andra musiker; hennes föräldrar är läkare.

”I konsertsalen och övningssalen arbetar vi inom en sluten krets”, har Schwarz berättat. ”För mig är det viktigt att kommunicera med världen där ute, gå till orter som är mindre privilegierade än de i vilka jag växte upp.”

Även Schwarzs repertoar är gränslös, hon dirigerar gärna såväl Brahms som Boulez. Hon är dock mest känd för att dirigera samtida musik, något hon specialiserat sig på under ledning av Arturo Tamayo vid Svizzeras konservatorium. Före det hade hon studerat musikvetenskap och cello samt dirigentteknik för Laurent Gay i Schweiz. Hon kompletterade sina studier vid Edward Saïd -konservatoriet i Israel. Den moderna musiken är henne bekant också tack vare studier under ledning av Matthias Pinscher och Peter Eötvös. I januari ledde Schwarz uruppförandet av Eötvös verk Focus på WDR-symfoniorkesterns konsert i Köln.

 

Alban Gerhardt

Tysken Alban Gerhardt är utan tvivel ”en av de finaste cellisterna, uttrycksfull men okonstlad, alltid elegant”. Så här har han karaktäriserats av The Guardians kritiker Rian Evans. Det är meningslöst att lista höjdpunkterna i Gerhardts solistiska karriär, han har uppträtt med i praktiken alla stora europeiska orkestrar. Dessutom har han konserterat i tyska lokaltåg.

Den år 1969 födda Gerhardt ärvde musikaliteten av sina föräldrar. Modern var koloratursopran och fadern hade i över 40 års tid spelat violin i Berlins filharmoniker. ”Jag var fyra år då pappa försökte tvinga mig att spela violin”, har Gerhardt berättat. ”Försöket gick i stöpet i inte endast mitt utan även mina fyra yngre syskons fall”. Gerhardt började spela piano, senare också cello.

”En dag hade min syster Manon börjat pröva spela violin. Mamma frågade om skulle vilja spela också ett annat instrument än piano, till exempel cello. Jag var åtta och för att bli kvitt henne sa jag okej. Mamma har senare sagt att jag i det ögonblicket kunde ha gått med på vilket instrument som helst.”

Bara tio år senare uppträdde Gerhardt som kammarorkestersolist i Berlin Philharmonie. År 1991 gjorde han sitt genombrott då han debuterade med filharmonikerna under ledning av Semyon Bychkov. Gerhardts lärare har varit Marion Vetter, Götz Teutsch och Markus Nyikos. Hans mest betydande mentor torde vara den legendariska Boris Pergamenschikov. Gerhardt har tilldelats  pris i flera betydande tävlingar, inklusive ARD-tävlingen i München. Hans skivinspelningar har tilldelats bland annat tre ECHO Klassik -pris, ICMA- och MIDEM -prisen samt BBC Music Magazines pris.

Gerhardt finner det viktigt att som musiker hjälpa till där det behövs, exempelvis genom att ge husrum åt afghanska flyktingar och uppträda i skolor och på sjukhus och ungdomsanstalter. Han är aktiv i exempelvis rörelsen #Musicians4UnitedEurope.

Gerhardts instrument är en cello byggd av Matteo Gofriller år 1710.

 

Vito Žuraj: Api-danza macabra

Människan kan resa till månen, beräkna höjden på en exoplanets atmosfär, snabbt utveckla ett vaccin mot coronavirus och rentav brygga drickbart alkoholfritt öl. Människan är ett geni! Men: människan är till skada för naturen medan insekter är nödvändiga för den. Vi behöver insekter som pollinatörer, vår syretillgång nu och i framtiden är långt beroende av dem. Försvinner de, kommer vi troligen alla att kvävas ihjäl.

Habitatförstörelsen är tyvärr redan ett faktum. Den slovenska tonsättaren Vito Žuraj (f.  1979) anmärker att vi tidigare kunde köra på landsbygden och irritera oss över insekterna som slog mot vindrutan. Numera förblir vindrutan ren. Framförallt antalet bin har kollapsat, rentav 40 % av alla vilda biarter är på grund av miljögifter i fara att försvinna.

Då Westdeutsche Rundfunk beställde ett kort orkesterstycke till sin konsertserie Miniaturen der Zeit skrev Žuraj det dryga sex minuter långa verket Api-danza macabra (2020, Biens dödsdans). Uruppförandet ägde rum i Köln år 2021. Det som gör Žuraj upprörd är inte endast att bien försvinner utan att även det akustiska landskap de skapar försvinner. Kan man föreställa sig en sommaräng utan ett ständigt insektsurr?

Žurajs orkesterstycke är samtidigt beskrivande och abstrakt. Musiken startar med fart och iver. Lyssnaren förnimmer nästan fysiskt hur insekterna flyger bland blommorna och rör sig till synes slumpmässigt än hit, än dit. Annorlunda spelsätt är i bruk: violinerna spelar med blyertspennor istället för stråkar, blåsarna skapar ljud med instrumentets munstycke. En sordinerad soloviolin börjar spela en fallande gest och farten avtar. Det är som om naturen själv förundrade sig över vad som sker. Ett parti med slaginstrument förebådar en mera omfattande katastrof - är det människan som härjar fritt? Soloviolinen, nu med en metallsordin, återvänder med allt skörare tongångar för att påminna oss om att vi kanske alldeles för sent kommer att inse vad det är vi går miste om.

 

Mieczysław Weinberg: Cellokonsert op. 43

En äldre kollega har ofta kunnat bistå en ung tonsättare i dennes karriär. Schumann gick i bräschen för Brahms som i sin tur på många sätt hjälpte Dvořák, Den polskjudiska tonsättaren Mieczysław Weinberg (1918-96) fick hjälp av Dmitrij Sjostakovitj.

Weinberg hade nyss avslutat sina kompositionsstudier då han hösten 1939 flydde undan nazisterna till Sovjetunionen. Det här kan te sig som en märklig lösning, men i den dåvarande situationen var den den enda möjliga: Weinbergs familj stannade i Polen och blev snart mördad. Då Tyskland attackerade Sovjet tvingades Weinberg fortsätta sin flykt allt längre bort, ända till Tasjkent i Uzbekistan. Där förändrades allt. Sjostakovitj fick veta om Weinbergs första symfoni och lyckades driva igenom ett beslut att låta Weinberg flytta till Moskva. Tonsättarna blev nära vänner för livet och brukade framföra sina verk på piano fyrhändigt, såväl privat som offentligt. Men livet i en diktatur var allt annat än bekymmerslöst. År 1953 anklagades Weinberg för ”judisk-borgerlig nationalism”. Han fängslades och skulle likvideras, men uppenbarligen var det Sjostakovitj - som försatte sitt eget liv i fara - som med påtryckningar lyckades rädda honom. Stalin hann dö medan Weinberg satt i fängelse.

Weinbergs produktion är bred och mångsidig: förutom 26 symfonier och 14 stråkkvartetter innehåller hans verkförteckning det mesta från dodekafoniskt avantgarde till teater- och cirkusmelodier. Weinbergs stjärna har börjat stiga på allvar först på 2000-talet, långt efter hans död.

Cellokonserten opus 43 fullbordades år 1956. Den första av de fyra satserna inleds med cellons mediterande melodi, varsamt ackompanjerad av stråkarna. Utan paus följer satsen Moderato. Man märker övergången på att musiken blir intensivare och tempot snabbare, och att blåsinstrumenten blir mera framträdande än hittills. Stämningen slår om i satsen Allegro. Trots att den är ett scherzo innehåller den en omfattande, central solokadens. Finalen (Allegro) leder konserten till en avklarnad avslutning.

 

Bohuslav Martinů: Symfoni nr 1

Många av den nyklassiska stilriktningens representanter tycks trilla mellan två stolar. Själva begreppet är förvisso mycket flytande: ungefär all musik efter första världskriget som inte är avantgarde eller romantik kan sägas vara nyklassisk även om den inte direkt hänvisar till klassicism. Det räcker att musiken har en puls samt då och då dur- och mollklanger.

En av dessa nyklassiker är böhmaren Bohuslav Martinů (1890-1959). Han var ursprungligen violinist. Han slog sig ner i Paris i början av 1920-talet, vid en tidpunkt då stadens musikliv efter kriget igen hade börjat blomstra. Parisarna gillade Martinůs musik men den blev inte fransk för det. Han var ointresserad av avantgarde och av att vålla skandaler. År 1940 flydde han i likhet med många andra konstnärer undan fascismen till Förenta staterna. Martinů var inte jude, men i det av nazisterna ockuperade Frankrike var hans musik förbjuden.

Martinů lyckades snabbt etablera sig i Förenta Staterna, bland annat beställde dirigent Serge Koussevitsky en symfoni. Martinů var en av det förra århundradets mest produktiva tonsättare men hade ändå inte tagit itu med symfonigenren förrän nu, då han var över femtio. Från och med år 1942 skrev Martinů en ny symfoni i året, på samma sätt som en populär författare årligen skriver en ny bok som ges ut varje jul. Den första symfonin fullbordades i början av september år 1942 och uruppfördes två månader senare.

I sin debut är Martinů en redan övertygande symfoniker. Den första satsen inleds som med blickar som kastas åt olika håll. Rastlöshet är i luften. Men efter en tid når musiken frid. Den andra satsen

Scherzo startar livligt men börjar snart grubbla på de av solooboen framkastade frågorna. I Largot är det som om kontrabasarna lyfte fram en omgivning som tidigare varit dold under en syndaflod. Under arbetet på detta parti berättade nyheterna om hur nazisterna hade begått ett folkmord i Lidice i Tjeckien. Satsen har tolkats som ett minnesmärke över den fruktansvärda händelsen. Finalen kör igång på direkten och dansar rytmiskt fram. Mellanpartiet hamnar på avvägar. Men snart hittas rätt riktning och musiken präglas av ljus och en festlig atmosfär.

svenska

Weinbergin Tarina by Žuraj, Weinberg, Martinů, Ó (2022/2022), Seoltóir Elena Schwarz, Musiikkitalo, Helsinki, Finland

Creidmheasanna feidhmíochta (Foireann & Criú )

Ensemble

Clár, Eolas & Achoimre

Grianghraif

Tuilleadh léitheoireachta

Dátaí & Ionaid Feidhmíochta

Ionaid