Name: Talviunelmia
Start: 2021-09-24T00:00:00.000Z
End: 2021-09-24T00:00:00.000Z
Location: Musiikkitalo

Admin

Helsinki Philharmonic Orchestra

Conductor

Michael Sanderling

Orchestra

Cellist

Jonathan Roozeman

Cello 1

Cello

Instrumentalist

Talviunelmia

Helsinki

Finland

Musiikkitalo

Concert Hall

Winter Dreams: Carnival Overture, Op. 92, B. 169 Dvořák (+4 More)

Public

Carnival Overture, Op. 92, B. 169

2 Pieces for Cello and Orchestra, Op.20

From the Bohemian Forest, Op.68

Rondo for cello and orchestra, op. 94

Symphony No. 1 in G Minor, op. 13

Keerthi Raj

Approved

As the evenings grow cooler, the HPO invites you to warm up in front of the glow of Slavic music. Jonathan Roozeman, the Finnish-Dutch cellist who has been described as a virtuoso on the pages of the New York Times, enjoys romantic music. In his hands, the atmospheric little pearls of cello music become even brighter! 

Pyotr Tchaikovsky, the newly appointed Professor of Music Theory at the Moscow Conservatory, felt frustrated in the spring of 1866. Teaching took too much time away from composing, as he was working on an ambitious project: his first symphony. During his summer break, Tchaikovsky joined his family at their dacha on the outskirts of St. Petersburg and focused on composing. He wrestled day after day with his symphony, smoked too much, and eventually suffered a nervous breakdown. But the resulting symphony was captivating, full of strong Russian elements, charming melodies and nuanced orchestration. Despite the pain-filled process of creation, Tchaikovsky was very attached to his symphonic first-born and lovingly referred to it as “a sin of my sweet youth”.

 

Michael Sanderling

Michael Sanderling (b. 1967) made his HPO debut in 1998, but as the cello soloist with his father, Kurt Sanderling, conducting. Solo engagements with a host of leading orchestras followed, and before long he was returning to them as their conductor. He conducted the Kammerakademie Potsdam from 2006 to 2010, was Principal Conductor of the Dresden Philharmonic 2011–2019 and this autumn took over as Chief Conductor of the Lucerne Symphony Orchestra. He likes working with young musicians, is conductor of the German Youth Orchestra and the Young Philharmonic Orchestra Jerusalem Weimar, and teaches at the Frankfurt University of Music and Performing Arts. His step-brother Thomas and brother Stefan are also highly-acclaimed conductors, and his mother, Barbara, plays double bass in the Berlin Philharmonic.

 

Jonathan Roozeman

He might become a busker or a great soloist, Jonathan Roozeman (b. 1997) reckoned a decade or so ago. Or anything in between. The son of a violinist mother and a pianist father, he had all the makings of a first-class musician, and soon found himself on a steep upwards soloist curve. From 2012 onwards he began taking top prizes in international competitions (2nd prize in the Netherlands Cello Competition and a finalist in the 2015 Tchaikovsky), and has recently starred with the Mariinsky Orchestra under Valery Gergiev, under Esa-Pekka Salonen in New York, and Dalia Stasevska with the BBC Symphony. He last appeared as the soloist with the HPO when Osmo Vänskä conducted the Barber Cello Concerto in February 2019.

 

Antonín Dvořák: Carnival, Overture Op. 92

Along with the fresh and generally optimistic undercurrent of his music, the combination of the folk music of his native Bohemia and the Classicism of Central Europe made Antonín Dvořák (1841–1904) a composer popular with audiences far and wide. In the early 1890s, he wrote three overtures for orchestra under the same opus number and conducted the premiere of all three at a concert in Prague in 1892. The middle overture was originally titled Life (Carnival), which would suggest that it describes not only boisterous revels but also his view of life as a series of colourful, positive events. There is also a touch of romance. One of the melodic episodes, he said, depicted a pair of lovers who sneak away from the crowd in order to spend time together. Carnival is the most popular of the three overtures: virtuosic and entertaining.

 

Aleksandr Glazunov: Mélodie and Sérénade espagnole for Cello and Orchestra, Op. 20

Aleksandr Glazunov (1865–1936) spent most of his working life as a Professor and later director of the St. Petersburg Conservatory, in addition to conducting and composing. After the Russian Revolution, he settled in Paris. His music was a mixture of National-Romanticism, Classicism with an awareness of tradition, and colourful instrumentation. He was greatly admired in his lifetime, but by the time he died, his music had more or less gone out of fashion and was soon forgotten. His Melody (1887) and Spanish Serenade (1888) dedicated to Alexander Verzhbilovich the cellist are, however, good examples of his vast output of miniatures, orchestral pieces, ballets, songs, chamber and piano works. The Melody is melancholic in romantic vein, and the dance-like Serenade is thought to reflect a visit he made to Spain in 1884.

 

Antonín Dvořák: Waldesruhe, Op. 68 & Rondo in G Minor, Op. 94

Many of Dvořák’s friends were Czech musicians. One of them was the cellist Hanuš Wihan, for whom he wrote and dedicated three works, the greatest being the Cello Concerto in B Minor. The other two were smaller ones, Waldesruhe (Silent Woods, 1891) and the Rondo in G Minor. The former was originally scored for piano four hands and published in a collection From the Bohemian Forest, but before sailing to America in 1892, Dvořák arranged a concert tour in which one of the pieces was an arrangement for cello and piano. This was such a hit that the following year he made yet another arrangement, for cello and orchestra. Also on the tour programme was the Rondo in G Minor. Said Johannes Brahms of his friend and colleague Dvořák: “That fellow has more ideas than all the rest of us. Even what he tosses into the trash could serve as a main theme for anyone else.”

 

Pyotr Tchaikovsky: Symphony No. 1 in G Minor, Op. 13 “Winter Dreams”

Composing never came easy to Pyotr Tchaikovsky (1840–1893), but his first symphony was a great trial even by his standards. His former teachers had not a good word to say for the first version, so he kept revising it, and movements two and three were first performed before the premiere of the whole symphony in Moscow in 1868. “No other work cost him such effort and suffering…Despite painstaking and arduous work, its composition was fraught with difficulty,” recalled his younger brother Modest. Yet Pyotr was always fond of his symphony and regarded it as “a sin of my sweet youth”. He called it “Winter Dreams” and titled the first two movements Daydreams of a Winter Journey and Land of Gloom, Land of Mist. The other two have no names. Along the way, Tchaikovsky seems to have abandoned the idea of some sort of programme; the music speaks for itself.

English

Iltojen viiletessä HKO kutsuu lämmittelemään slaavilaisen musiikin hehkuun. The New York Timesin sivuillakin virtuoosiksi todettu suomalais-hollantilainen sellisti Jonathan Roozeman viihtyy romanttisen musiikin parissa. Hänen käsissään sellokirjallisuuden tunnelmalliset pienet helmet kirkastavat hohdettaan.

Moskovan konservatorion tuore sävellyksen professori Pjotr Tšaikovski oli turhautunut keväällä 1866. Opettaminen söi liikaa aikaa säveltämiseltä, ja työn alla oli kunnianhimoinen hanke, ensimmäinen sinfonia. Kesälomallaan Tšaikovski liittyi perheensä seuraan datšalle Pietarin liepeille ja keskittyi säveltämiseen. Hän paini päivästä toiseen sinfoniansa kanssa, poltti liikaa ja sai lopulta hermoromahduksen. Mutta sinfoniasta tuli valloittava, täynnä vahvoja venäläisiä aineksia, hurmaavia melodioita ja vivahteikasta orkestraatiota. Tuskien täyttämästä luomisprosessista huolimatta Tšaikovski oli kiintynyt sinfoniseen ensimmäiseensä ja kutsui sitä lempeästi ”ihanaksi nuoruudensynnikseen”.  

 

 

Michael Sanderling

Michael Sanderling (s. 1967) esiintyi Helsingin kaupunginorkesterin kanssa ensimmäistä kertaa jo vuonna vuonna 1998, tosin sellosolistina isänsä Kurt Sanderlingin johdolla. Tuolloin hän oli siirtynyt Leipzigin Gewandhausin soolosellistin paikalta Berliinin radion sinfoniaorkesteriin ja esiintyi maailman huippuorkestereiden, kuten Los Angelesin filharmonikoiden, Bostonin sinfoniaorkesterin ja Pariisin orkesterin solistina. Legendaarisen isänsä lisäksi Michaelin velipuoli Thomas ja veljensä Stefan ovat menestyneitä kapellimestareita. Heidän äitinsä Barbara oli Berliinin filharmonikoiden kontrabasisti.

Sanderling eteni huippuorkestereiden vakiovieraasta niiden pääkapellimestariksi nopeasti. Kammerakademie Potsdamia hän johti vuodesta 2006 vuoteen 2010,  Dresdenin filharmonikoiden pääkapellimestarina hän toimi 2011–2019 ja tänä syksynä hän aloitti kautensa Luzernin Sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina. Sanderling jakaa kokemustaan ja oppiaan myös työskentelemällä nuorten muusikoiden parissa, kuten johtamalla Saksan nuoriso-orkesteria ja Young Philharmonic Orchestra Jerusalem Weimaria. Hän myös opettaa Frankfurtin musiikin ja esittävien taiteiden yliopistossa.

 

Jonathan Roozeman

”Kenties minusta tulee vaikka katusoittaja tai suuri solisti… tai jotain siltä väliltä”, Jonathan Roozeman (s.1997) ennakoi yli kymmenen vuotta sitten Amfion.fi-sivuston haastattelussa. Solisti hänestä tuli. Lahjakkaalla 12-vuotiaalla oli kyllä kaikki edellytykset korkean tason muusikoksi, olivathan hänen vanhempansa näyttäneet mallia; äiti Tapiola Sinfoniettan viulistina ja isä arvostettuna pianistina ja pedagogina. Myös Roozemanin sisko ja veli ovat ammattimuusikoita, ja yhdessä he muodostavat Trio Roozemanin.

Roozeman lunasti lupaukset nopeasti. Alankomaiden sellokilpailun kakkossija vuonna 2012 ja finaalipaikat Porton Prémio Suggia -kilpailussa 2013 sekä Naumburg- ja Tšaikovski-kilpailuissa 2015 riittivät vakuuttamaan agentit – kilpauransa Roozeman lopetti samassa iässä, kun moni hänen kollegoistaan vasta valmistautuu siihen. Nyttemmin Roozeman on esiintynyt mm. Valeri Gergievin johdolla Mariinskin orkesterissa, Esa-Pekka Salosen johdolla New Yorkissa, Santtu-Matias Rouvalin johdolla Tampere filharmoniassa ja Dalia Stasevskan johdolla BBC Symphonyssa. Helsingin kaupunginorkesterin solistina hän soitti viimeksi helmikuussa 2019 Samuel Barberin konserton Osmo Vänskän johdolla.

Jaani Länsiö

 

Antonín Dvořák: Karnevaali, alkusoitto op. 92

Antonín Dvořákin (1841–1904) sävelkieli, yhdistelmä böömiläistä kansanmusiikkia ja keskieuroopalaista klassismia, teki hänestä kansainvälisen ilmiön. Suosion selittää luultavasti myös musiikin usein raikas ja valoisa pohjavire. Dvořák kykeni toki kirjoittamaan myös synkkää musiikkia. On silti luonteenomaista, että hän dramaattisen seitsemännen sinfoniansa yhteydessä totesi: ”Sävellystyön aikana olen ollut iloinen ja hyvillä mielin!” Tästä ei pidä vetää johtopäätöstä, että Dvořák olisi säveltäjänä naiivi. Hän ei ehkä ollut suuri ajattelija, mutta hän oli sofistikoitunut ja ammattitaidoltaan korkeatasoinen taiteilija.

1890-luvun alussa Dvořák sävelsi kolme alkusoittoa orkesterille. Alunperin ne piti julkaista samalla opusnumerolla, otsikolla Luonto, elämä ja rakkaus. Kaikki kolme alkusoittoa – Luonnon helmassa, Karnevaali ja Othello – saivat kantaesityksensä samassa konsertissa Prahassa huhtikuussa 1892 säveltäjän itsensä johdolla. Dvořák luopui myöhemmin ideasta julkaista alkusoitot yhdessä. Ne saivat omat opusnumeronsa, jotta ne voisi esittää itsenäisinä orkesterikappaleina.

Karnevaali (op. 92) valmistui vuonna 1891. Teoksella oli alunperin otsikko Elämä (Karnevaali). Tämän perusteella musiikki ei kuvaa ainoastaan railakasta karnevaalihumua, vaan myös säveltäjän näkemystä maailmasta värikkäiden ja positiivisten sattumusten sarjana. Onpa musiikissa myös romantiikkaa, sillä Dvořák kertoi erään melodisen jakson kuvaavan rakastavaisia, jotka poistuvat väkijoukosta voidakseen viettää aikaa yhdessä. Alkusoitto-trilogian osista Karnevaali on suosituin, eikä syyttä. Tämä on virtuoosisesti kirjoitettua, viihdyttävää orkesterimusiikkia.

 

Aleksandr Glazunov: Kaksi kappaletta sellolle ja orkesterille op. 20

Aleksandr Glazunov (1865–1936) oli musiikillinen ihmelapsi, joka jo 16-vuotiaana sävelsi sinfonian. Teos teki suuren vaikutuksen mm. Nikolai Rimski-Korsakoviin, ja nuottikustantaja Mitrofan Beljajev teki oitis sopimuksen Glazunovin kanssa.

Glazunov teki elämäntyönsä Pietarin konservatorion professorina, myöhemmin rehtorina. Hänen kuuluisin oppilaansa oli Dmitri Šostakovitš. Glazunov työskenteli myös kapellimestarina, tosin vaihtelevin tuloksin. Tarinan mukaan hän tuhosi Rahmaninovin ensimmäisen sinfonian kantaesityksen vuonna 1897, koska johti esityksen humalassa. Venäjän vallankumouksen jälkeen Glazunov muutti Pariisiin.

Glazunovin musiikki on yhdistelmä kansallisromantiikkaa, perinnetietoista klassismia ja värikästä soitinnusta. Hänen tuontantonsa oli aikanaan kansainvälisesti hyvinkin tunnettua ja arvostettua. Glazunovin kuollessa vuonna 1936 hänen sävelkielensä oli kuitenkin jo jonkin aikaa ollut poissa muodista. Suurin osa hänen valtavasta tuotannostaan – orkesterikappaleita, baletteja, kamarimusiikkia, pianoteoksia ja lauluja – vaipui tämän jälkeen unohduksiin. Ohjelmistoissa häntä edustavat nykyään esimerkiksi baletti Raimonda (1898) ja viulukonsertto (1904). Usein esitetään myös jokin hänen miniatyyreistaan, joista illan kaksi kappaletta sellolle ja orkesterille ovat tyypillisiä esimerkkejä. Melodia (1887) ja Espanjalainen serenadi (1888) julkaistiin samalla opusnumerolla, 20. Kappaleet on omistettu sellisti Aleksandr Veržbilovitšille. Melodiaa leimaa hieno, romanttinen alakulo. Tanssillisen Serenadin on ajateltu heijastavan Glazunovin vierailua Espanjassa vuonna 1884.

 

Antonín Dvořák: Waldesruhe op. 68 ja Rondo g-molli op. 94

Antonín Dvořákin (1841–1904) tuttavapiirin lukeutui useita taitavia tšekkiläisiä muusikoita. Eräs heistä oli sellisti Hanuš Wihan. Wihan työskenteli mm. Münchenin hovin orkesterissa. Siellä hän tutustui nuoreen Richard Straussiin, joka sävelsi hänelle sonaatin. Richard Wagnerin kutsusta Wihan soitti Bayreuthin festivaalin orkesterissa. Vuonna 1891 Wihan perusti Böömiläisen jousikvartetin (myöh. Tšekkiläisen jousikvartetin), jonka ohjelmistoon kuuluivat myös useat Dvořákin kvartetoista. Säveltäjä kirjoitti ja omisti Wihanille kolme teosta, joista viimeinen ja suurin on sellokonsertto h-molli (1894). Ennen sitä sellistille oli syntynyt kaksi pienimuotoisempaa sävellystä: Waldesruhe (op. 68, 1891) ja Rondo g-molli (op. 94, 1892).

Waldesruhe (Metsän rauhaa) on alunperin pianolle sävelletty nelikätinen kappale, joka oli julkaistu kokoelmassa Ze Šumavy (Böömin metsistä). Ennen kuin Dvořák alkuvuodesta 1892 matkusti Yhdysvaltoihin ottaakseen vastaan viran New Yorkin konservatorion johtajana hän järjesti konserttikiertueen, jossa esiintyi yhdessä Wihanin ja viulisti Ferdinand Lachnerin kanssa. Ohjelmassa oli mm. Waldesruhe -kappaleen uusi sovitus sellolle ja pianolle. Siitä tuli niin suuri menestys, että säveltäjä seuraavana vuonna teki version sellolle ja orkesterille. Vuoden 1892 konserttikiertueen aikana sai kantaesityksensä myös Rondo g-molli. Myös tästä kappaleesta syntyi myöhemmin versio sellolle ja orkesterille. Nämä melodiset sävellykset tuovat mieleen Dvořákin kollegan ja ystävän, Johannes Brahmsin huomautuksen: ”Hänellä on enemmän ideoita kuin meillä muilla yhteensä. Kuka tahansa voisi koota hyvän pääteeman kaikista niistä aiheista, joita hän ei viitsi käyttää.”

 

Pjotr Tšaikovski: Sinfonia no 1 g-molli op. 13 ”Talviunelmia”

Pjotr Tšaikovskille (1840–1893) säveltäminen ei koskaan ollut kovin helppoa. Häntä vaivasi voimakas itsekritiikki ja valtava epävarmuus musiikkinsa laadun suhteen. Ensimmäisen sinfonian kirjoittaminen oli silti jopa hänen mittapuullaan harvinaisen uuvuttava prosessi. Sävellystyö alkoi keväällä 1866, pian sen jälkeen kun Tšaikovski oli saanut viran Moskovan konservatorion professorina. Tšaikovski sävelsi liikaa, ylirasittui ja joutui hermoromahduksen partaalle. Teos jäi kesken. Kesällä säveltäjä palasi sinfonian kimppuun. Hän ajoi uudestaan itsensä sen verran huonoon henkiseen kuntoon, että teos jäi jälleen kesken. Partituuri valmistui vasta loppuvuodesta. Kun Tšaikovski näytti sen entisille opettajilleen, Anton Rubinsteinille ja Nikolai Zaremballe, vastaanotto oli murskaava. Tšaikovski teki sinfoniasta uuden version, mutta siitä ei aluksi suostuttu esittämään konsertissa kuin osat kaksi ja kolme. Koko sinfonia sai kantaesityksensä Moskovassa helmikuussa 1868. Vastaanotto oli myönteinen. Tšaikovski teki silti vuonna 1874 teoksesta vielä yhden uuden version.

Kaikista sinfoniaan liittyvistä hankaluuksista huolimatta Tšaikovski arvosti sitä. Vielä pari vuotta ennen kuolemaansa hän kirjoitti eräälle ystävälle: ”Kaikista heikkouksistaan huolimatta se on minulle rakas teos. Se on ihana nuoruuden synti”.

Tšaikovski antoi teokselle otsikon Talviunelmia. Kahdella ensimmäisellä osalla on otsikko (Haaveita talvisesta matkasta ja Alakulon ja sumun maa), kahdella viimeisellä taas ei. Ikään kuin Tšaikovski kesken kaiken olisi päättänyt hylätä jonkin tietyn ohjelmallisen idean. Musiikki itsessään ei tarkempaa esittelyä kaipaa. Sinfonia pursuaa säveltäjälle luonteenomaisen ilmaisuvoimaisia melodioita.

Christian Holmqvist

suomi

Då kvällarna blir svalare kan man värma sig med den glödande slaviska musik som klingar på HSO:s konsert. Den finländsk-holländska cellisten Jonathan Roozeman har blivit hyllad i även The New York Times. Han trivs med romantisk musik och får cellolitteraturens små stämningsfulla pärlor att skimra.  

Våren 1866 var Pjotr Tjajkovskij, färsk professor i komposition vid Moskvas konservatorium, frustrerad. Undervisningen åt upp tid från arbetet på den första symfonin. Under sin sommarvistelse på familjens datja nära Petersburg brottades han dagligen med verket samtidigt som han rökte på tok för mycket. Han fick ett nervsammanbrott. Men symfonin blev helt oemotståndlig: den är fylld av genomryska ingredienser, charmiga melodier och en nyansrik orkestration. Oavsett skapelseprocessens plågsamhet tyckte Tjajkovskij om sin etta. Han kallade den för “min ljuva ungdomssynd”. 

 

Michael Sanderling

Michael Sanderling (f. 1967) uppträdde tillsammans med Helsingfors stadsorkester redan år 1998,  då dock som cellosolist under ledning av sin far Kurt Sanderling. Michael hade nyss lämnat sin tjänst som Leipzigs Gewandhaus-orkesters solocellist och tagit emot samma tjänst i Berlins radios symfoniorkester. Som orkestersolist uppträdde han tillsammans med bland annat Los Angeles filharmoniker, Bostons symfoniorkester och Paris orkester. Sanderlings styvbror Thomas och bror Stefan är framgångsrika dirigenter. Deras mor Barbara spelade kontrabas i Berlins filharmoniker.

Sanderlings dirigentkarriär tog fart tack vare gästuppträdanden med topporkestrar. Från 2006 till 2010 var han Kammerakademie Potsdams, från 2011 till 2019 Dresdens filharmonikers chefdirigent. I höst inledde han sin period som chefdirigent för Luzerns symfoniorkester. Sanderlng förmedlar sina erfarenheter och kunskaper åt unga musiker genom att vara aktiv i bland annat Bundesjugendorchester samt Young Philharmonic Orchestra Jerusalem Weimar. Han arbetar dessutom som lärare vid Hochschule für Musik und Darstellende Kunst Frankfurt am Main.

 

Jonathan Roozeman

”Kanske jag blir låt säga en gatumusiker eller en stor solist … eller något mittemellan.” Detta är vad Jonathan Roozeman (f. 1997) för över tio år sedan profeterade då han intervjuades av  nätsidan Amfion.fi. Han blev en solist. Den begåvade 12-åringen hade förvisso förutsättningar att bli en toppmusiker. Modern var violinist i Tapiola Sinfonietta och fadern var en respekterad pianist och pedagog. Roozemans syster och bror är båda yrkesmusiker. Syskonen uppträder tillsammans som Trio Roozeman.

Roozemans karriär tog snabbt fart. Han fick andra pris i Nederländska cellotävlingen år 2012 och var finalist i först Prémio Suggia-tävlingen i Porto år 2013 och sedan i Naumburg- och Tjajkovskij-tävlingarna år 2015. Agenterna var övertygade. Roozeman upphörde att tävla i samma ålder som många av hans kolleger först förbereder sig för att delta i tävlingar. Sedermera har han uppträtt tillsammans med bl.a. Valerij Gergiev och Mariinskijs orkester, Santtu-Matias Rouvali och Tammerfors filharmoniker, och Dalia Stasevska och BBC:s symfoniker. Han har konserterat i New York under ledning av Esa-Pekka Salonen. Roozeman har varit Helsingfors stadsorkesters solist senast i februari år 2019. Då var dirigent Osmo Vänskä och verket Samuel Barbers cellokonsert.

 

 Antonín Dvořák: Karneval, uvertyr op. 92

Antonin Dvořáks (1841–1904) tonspråk kombinerade Böhmisk folkmusik med en centraleuropeisk klassicism och gjorde honom till ett internationellt fenomen. Hans popularitet kan delvis också förklaras med att musiken ofta hade en frisk och ljus grundton. Dvořák kunde förvisso skriva även dyster musik. Men det är karaktäristiskt att han i samband med sin dramatiska sjunde symfoni konstaterade: ”Under kompositionsarbetet har jag varit glad och på gott humör!” Av detta bör man inte dra slutsatsen att Dvořák var en naiv tonsättare. Han var kanske ingen stor tänkare - men han var en sofistikerad artist med ett stort hantverkskunnande.

I början av 1890-talet skrev Dvořák tre uvertyrer för orkester. De var avsedda att ges ut under samma opusnummer och med paraplytiteln Natur, liv och kärlek. Alla tre uvertyrer – I naturen, Karneval och Othello – uruppfördes på samma konsert i Prag i april 1892 under tonsättarens egen ledning. Senare övergav Dvořák idén att ge ut dem som en helhet. De fick sina egna opusnummer så att de skulle kunna framföras som självständiga orkesterstycken.

Karneval (op. 92) fullbordades år 1892. Uvertyren hade ursprungligen titeln Livet (Karneval). På basen av detta speglar musiken inte enbart en sprallig karnevals atmosfär utan även tonsättarens syn på livet som en serie färgstarka och positiva händelser. I musiken finns även romantik: Dvořák berättade att en melodisk episod skildrar ett förälskat par som söker sig bort från folksamlingen för att tillbringa tid tillsammans. Av uvertyr-trilogins satser är Karneval den mest populära och inte utan skäl. Detta är en virtuost skriven, underhållande orkestermusik.

 

Aleksandr Glazunov: Två stycken för cello och orkester op. 20

Aleksandr Glazunov (1865–1936) var ett musikaliskt underbarn som endast 16 år gammal skrev en symfoni. Verket gjorde ett stort intryck på bl.a. Nikolaj Rimskij-Korsakov. Musikförläggaren Mitrofan Beljajev gjorde omedelbart ett kontrakt med Glazunov.

Sitt livsverk utförde Glazunov som först professor vid, senare rektor för Petersburgs konservatorium. Hans mest berömda elev var Dmitrij Sjostakovitj. Glazunov var också aktiv som dirigent, dock med varierande framgång. Enligt legenden fördärvade han år 1897 Rachmaninovs första symfonis uruppförande genom att stå på dirigentpodiet berusad. Efter Ryska revolutionen flyttade Glazunov till Paris.

Glazunovs musik är en kombination av nationalromantik, traditionsmedveten klassicism och färggrann instrumentering. Den var i tiderna internationellt välkänd och uppskattad. Då Glazunov avled år 1936 hade hans tonspråk dock redan en tid uppfattats som gammalmodig. Majoriteten av hans enorma produktion - orkesterstycken, baletter, kammarmusik, pianostycken och sånger - föll härefter i glömska. Numera framför man ibland exempelvis baletten Raymonda (1898) och violinkonserten (1904). Ofta framför man också några av hans miniatyrer, exempelvis kvällens konserts två stycken för cello och orkester. Melodi (1887) och Spansk serenad (1888) publicerades under samma opusnummer, 20. Opuset är tillägnat cellisten Aleksandr Verzhbilovitj. Melodin präglas av en vacker, romantisk melankoli. Den dansanta Serenaden antas reflektera Glazunovs besök i Spanien år 1884.

 

Antonín Dvořák: Waldesruhe op. 68 och Rondo g-moll op. 94

I Antonin Dvořáks (1841–1904) bekantskapskrets fanns flera skickliga tjeckiska musiker. En av dem var cellisten Hanuš Wihan. Wihan arbetade i bl.a. Münchens hovorkester. Där lärde han känna en ung Richard Strauss som åt honom skrev en sonat. Richard Wagner bad i sin tur Wihan att spela i Bayreuths festivalorkester. År 1891 grundade Wihan Böhmiska stråkkvartetten (senare Tjeckiska stråkkvartetten) som hade flera av Dvořáks kvartetter i sin repertoar. Åt cellisten skrev och dedicerade tonsättaren allt som allt tre verk av vilka den sista och största var cellokonserten i h-moll (1894). De två andra, mindre verken är Waldesruhe (op. 68, 1891) och Rondo g-moll (op. 94, 1892).

Waldesruhe (Skogens stillhet) var från början ett fyrhändigt pianostycke som hade publicerats i samlingen Ze Šumavy (Från Böhmens skogar). Före Dvořák i början av år 1892 reste till Förenta staterna för att ta emot sin tjänst som direktör för New Yorks konservatorium gjorde han en konsertturné tillsammans med Wihan och violinisten Ferdinand Lachner. På programmet fanns bland annat ett nyskrivet arrangemang av Waldesruhe för cello och piano. Det blev en sådan succé att tonsättaren året därpå gjorde en version för cello och orkester. Under konsertturnén 1892 uruppfördes även Rondo g-moll, och även detta verk arrangerade Dvořák senare för cello och orkester. Dessa melodiska kompositioner påminner oss om ett yttrande av Dvořáks kollega och vän Johannes Brahms: ”Han har flera musikaliska idéer än vi alla har sammanlagt. Vem som helst kunde forma ett utmärkt huvudtema av alla de bra motiv han inte bryr sig om att använda.”

 

Pjotr Tjajkovskij: Symfoni nr 1 g-moll op. 13 ”Vinterdrömmar”

För Pjotr Tjajkovskij (1840-1893) var komponerandet aldrig så värst lätt. Han led av svår självkritik och var enormt osäker då han försökte avgöra sin musiks kvalitet. Även med Tjajkovskijs mått mätt var dock den första symfonins tillkomstprocess ovanligt utmattande. Kompositionsarbetet startade våren 1866, kort efter att Tjajkovskij börjat arbeta som professor vid konservatoriet i Moskva. Han komponerade för mycket, blev överansträngd och fick nästan ett nervsammanbrott. Verket blev på hälft. På sommaren återvände Tjajkovskij till symfonin. Än en gång drev han sig själv till ett så dåligt mentalt tillstånd att verket blev på hälft. Partituret fullbordades först i slutet av året. Tjajkovskij visade det åt sina förra lärare, Anton Rubinstein och Nikolaj Zaremba. De reagerade extremt kritiskt. Tjajkovskij gjorde då en ny version av symfonin, men av den gick man först med på att framföra på konsert endast satserna två och tre. Hela symfonin uruppfördes i Moskva i februari år 1868. Mottagandet var positivt. År 1874 gjorde Tjajkovskij dock ytterligare en ny version av partituret.

Trots att symfonin var förknippad med så mycket besvär skattade Tjajkovskij den högt. Ännu ett par år före sin död skrev han åt en vän: ”Verket är mig kärt trots alla dess svagheter. Det är en ljuv ungdomssynd.”

Tjajkovskij gav verket titeln Vinterdrömmar. De två första satserna har en titel (Drömmar om en vinterresa och Melankolins land, dimmans land) medan de två senare saknar en titel. Det är som om tonsättaren plötsligt hade bestämt sig för att överge någon specifik

svenska

Talviunelmia by Dvořák, Glazunov, A., Tchaikovsky, P. I., No (2021/2021), Diriģents Michael Sanderling, Musiikkitalo, Helsinki, Finland

Izrādes kredīti (Izpildītāji un radošā komanda )

Lomās

Ansamblis

Programma, Informācija un Apraksts

Fotogrāfijas

Papildu informācija

Izrāžu datumi un norises vietas

Norises vietas