Name: Ihmetorvi
Start: 2022-05-11T00:00:00.000Z
End: 2022-05-12T00:00:00.000Z
Location: Musiikkitalo

Admin

Helsinki Philharmonic Orchestra

Conductor

Conductor (+1)

Jukka-Pekka Saraste

Baritone

Benjamin Appl

Orchestra

Musiikkitalo

Ihmetorvi

Helsinki

Finland

Concert Hall

Ihmetorvi: Des Knaben Wunderhorn Mahler (+1 More)

The Youth's Magic Horn

Symphony No.8, Op.47

Simon Samuel

Approved

“... Jag är övertygad om att Jukka-Pekka Sarastes och HSO:s framförande av Sjostakovitjs fjärde symfoni var det bästa jag någonsin har hört på en konsert.” (Helsingin Sanomat, 16.3.2019). Jukka-Pekka Sarastes och HSO:s förra möte i Sjostakovitjs tecken vållade en seismisk reaktion i såväl kritikern som i konsertpubliken. En ny omvälvande Sjostakovitj-tolkning står för dörren då Saraste och orkestern tar itu med tonsättarens åttonde symfoni.

 

 

Jukka-Pekka Saraste

Jukka-Pekka Saraste är känd för sin anmärkningsvärda mångsidighet, sina djupa och solida musikaliska visioner och sin objektiva approach. Han har etablerat sig som en av de mest betydande dirigenterna just nu.

Saraste har tidigare arbetat som chefdirigent för Kölns radios symfoniorkester, Oslos filharmoniker, Radions symfoniorkester och Torontos symfoniorkester. Han gästdirigerar regelbundet flera av världens topporkestrar. Han har grundat LEAD!, ett orkesterprojekt i vilket unga dirigenter och musiker tränar och arbetar under ledning av mentorer.

I samarbete med olika orkestrar har Saraste gjort kritikerhyllade skivinspelningar. I hans diskografi finner man bland annat inspelningar av alla symfonier av Sibelius, Nielsen och Beethoven. Saraste har tilldelats Pro Finlandia-medaljen, Sibelius-medaljen och Tonkonstens statspris.

Jukka-Pekka Saraste har en lång gemensam historia med Helsingfors stadsorkester, han debuterade med orkestern redan år 1983. Samarbetet kommer att fortsätta i ännu tätare former från och med år 2023. Då får HSO ett konstnärligt ledarteam som består av chefdirigent och  konstnärliga ledare Jukka-Pekka Saraste, första gästdirigent och andra konstnärliga ledare Pekka Kuusisto, och residenstonsättare Anna Clyne.

www.jukkapekkasaraste.com
Facebook: Jukka-Pekka Saraste
Instagram: jpsaraste
Twitter: @jpsaraste

 

Gustav Mahler: Des Knaben Wunderhorn

Enligt Gustav Mahlers (1860–1911) berömda definition bör en symfoni innehålla hela världen. I hans symfonier kan en andaktsfull koral följas av en naiv ländler, och en sofistikerad kontrapunktisk textur avbrytas av ett vulgärt utbrott. Motsvarande idé finns i även hans solosånger. I dem utgick Mahler från folksångernas enkla uttryck, men förenade det med en stor teknisk skicklighet och en estetisk mångtydighet.

I sin ungdom läste Mahler Des Knaben Wunderhorn och blev entusiastisk. Det rör sig om en av Achim von Arnim och Clemens Brentano i början av 1800-talet utgiven samling äldre tyska dikter och sånger. Boken motsvarade tidens behov av att finna verkningsfull konst, i detta fallet folkdiktning, i hemlandets historiska förflutna. I och för sig var allt originalmaterial inte kvalitativt nog. Von Arnim och Brentano bearbetade vissa texter och hittade också på helt egna dikter. Boken blev en bestseller. Enligt Goethe borde alla läsa den.

Från och med år 1887 tonsatte Mahler 15 Wunderhorn-sånger. Tre av dem (Urlicht, Es Sungen Drei Engel och Das Himmlische Leben) finns i hans symfonier. Tolv sånger publicerades år 1899 i form av en sångsvit som går att framföra med antingen orkester- eller pianoackompanjemang.

Tonsättaren hade ursprungligen övervägt att ge verket titeln Humoresker. Detta hade motsvarat Mahlers tanke om det universum sångerna beskriver: helt vanliga människor drabbas av ett och annat. Sångerna handlar om kärleksbekymmer (Verlorne Müh’, Wer hat dies Liedlein erdacht?), längtan till någons famn (Wo die schönen Trompeten blasen), eller skildrar något roande (Des Antonius von Padua Fischpredigt, Lob des hohen Verstandes). Men sviten innehåller också dysterhet (Der Tamboursg’sell), förkrossande tragik (Das Irdische Leben) och en brutal krigsskildring (Revelge). Des Knaben Wunderhorn är som en färgstark sagobok som tar upp smärta och ondska, men också tror på det som är skönt och vackert. 

 

Dmitrij Sjostakovitj: Symfoni nr 8 c-moll

År 1942 skapade Dmitrij Sjostakovitj (1906–1975) sensation med sin sjunde symfoni. Verket skrevs medan hela världen följde med Leningrads belägring och dess mänskliga katastrofer. Många menade att Leningrad-symfonin skildrade nazisternas barbari och de sovjetiska medborgarnas beslutsamma kamplust. I Sovjet insåg man genast verkets enorma propagandavärde. Förväntningarna var således höga då Sjostakovitj hösten 1943, medan kriget ännu pågick, meddelade att han hade skrivit en ny symfoni (nr 8 c-moll, op. 65). Tonsättaren berättade att verket på det hela taget var optimistiskt och livsbejakande.

Uruppförandet ägde rum i Moskva den 4.11.1943 under ledning av Jevgenij Mravinskij. Lyssnarna insåg snabbt att Sjostakovitjs sin vana trogen hade talat undanglidande. I Stalins Sovjet var detta alltid det klokaste att göra: konstnärer skulle inte rent ut säga vad deras konst handlade om, framförallt om den lät bli att försköna verkligheten.

Symfonin visade sig vara tröstlös och pessimistisk, och mottagandet blev förvirrat och polariserat. Sovjetmyndigheterna talade om en Stalingrad-symfoni, en hyllning till dem som stupat i slaget vid Stalingrad 1942-43. År 1948 meddelades att symfonin, tillsammans med många andra verk av såväl Sjostakovitj som vissa andra sovjettonsättare, inte fick framföras.

Verket har en anmärkningsvärd struktur: det finns fem satser och av dem framförs de tre sista utan paus. Den omfattande första satsen (Adagio-Allegro non troppo) vandrar långsamt till en brutal höjdpunkt som följs av det engelska hornets nedstämda solo. Den andra satsen (Allegretto) är ett scherzo. Den tredje satsen (Allegro non troppo) är en märklig toccata. I dess musik har man hört såväl larmsirener som en snabb evakuerings atmosfär. Den fjärde satsen (Adagio) är en inåtvänd passacaglia. Symfonin slutar med en dansant final (Allegretto) som efter hand återvänder till den första satsens mörka värld. Sluttakterna går i C-dur men är allt annat än triumfatoriska i ton.

svenska

”...olen vakuuttunut, että Jukka-Pekka Sarasteen johtama ja HKO:n toteuttama Šostakovitšin neljäs sinfonia oli paras kuulemani konserttiesitys. Olen kuullut niitä monia.” (HS, 16.3.2019) [linkki] Jukka-Pekka Sarasteen ja HKO:n edellinen kohtaaminen Šostakovitšin ääressä järisytti niin kriitikkoa kuin konserttiyleisöäkin.

Seuraava seisminen Šostakovitš-tulkinta on ovella, kun Saraste ja orkesteri tarttuvat säveltäjän kahdeksanteen sinfoniaan.

Solistina laulaa baritoni Benjamin Appl.

 

Jukka-Pekka Saraste

Poikkeuksellisesta monipuolisuudestaan, syvällisestä ja eheästä musiikillisesta näkemyksestään sekä objektiivisesta lähestymistavastaan ​​tunnettu Jukka-Pekka Saraste on vakiinnuttanut asemansa yhtenä tämän hetken merkittävimmistä kapellimestareista.

Saraste on aiemmin toiminut Kölnin radion sinfoniaorkesterin, Oslon filharmonisen orkesterin, Radion sinfoniaorkesterin ja Toronton sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina, ja hän johtaa säännöllisesti konsertteja maailman huippuorkesterien vieraana. Uusi avaus on hänen perustamansa LEAD!-orkesteriprojekti, joka tarjoaa valmennusta ja mentorointia nuorille kapellimestareille ja muusikoille.

Sarasteen eri orkestereiden kanssa tekemät levytykset ovat saaneet laajasti kiitosta; diskografiassa ovat mm. Sibeliuksen, Nielsenin ja Beethovenin sinfonioiden kokonaislevytykset. Sarasteelle on myönnetty Pro Finlandia -mitali, Sibelius-mitali sekä Säveltaiteen valtionpalkinto.

Jukka-Pekka Sarasteella on pitkä yhteinen historia Helsingin kaupunginorkesterin kanssa – hän teki debyyttinsä orkesterissa vuonna 1983 – ja yhteistyö tiivistyy tulevaisuudessa entisestään. Vuonna 2023 HKO saa saa kolmihenkisen taiteellisen johtoryhmän, jonka muodostavat ylikapellimestari, taiteellinen johtaja Jukka-Pekka Saraste, päävierailija ja toinen taiteellinen johtaja Pekka Kuusisto sekä residenssisäveltäjä Anna Clyne.

www.jukkapekkasaraste.com
Facebook: Jukka-Pekka Saraste
Instagram: jpsaraste
Twitter: @jpsaraste

 

Benjamin Appl

Saksalais-englantilainen baritoni Benjamin Appl (s. 1982) on kuluneen kymmenen vuoden aikana nostanut nimensä yhdeksi kiitetyimmistä oopperalaulajista niin äänitteillä, suurilla näyttämöillä kuin etenkin lied-resitaaleissa. Kriitikot ovat kehuneet hänen äänensä kuuluvan samaan luokkaan kuin entisajan mestareiden, ja että siinä on loputtomasti sävyjä, ääntämisen tarkkuutta ja pakahduttavaa koskettavuutta. Tämä ei välttämättä ole mikään ihme, sillä Appl kuului legendaarisen lied-mestarin Dietrich Fischer-Dieskaun viimeisiin yksityisoppilaisiin. Opintonsa Appl suoritti ensin Augsburgin musiikkikorkeakoulussa Baijerissa ja myöhemmin Lontoon Guildhall School of Musicissa Rudolf Piernayn luokalla.

Applin laulu-ura on ollut yhtä nousukiitoa aina siitä lähtien, kun hänet nimitettiin vuonna 2014 kolmivuotiseen BBC:n New Generation Artist -ohjelmaan. Tämän jälkeen hänet on nimitetty Gramophone-lehden Vuoden nuoreksi taiteilijaksi ja Lontoon Wigmore Hallin Emerging Artistiksi. ECHO Rising Star -nimellä hän kiersi kahden vuoden ajan konsertoimassa ympäri Eurooppaa esimerkiksi Amsterdamin Concertgebouw’ssa, Lontoon Barbican Centressä, Wienin Konzerthausissa ja Pariisin Philharmoniessa.

Applin varsin kattava levytyshistoria sisältää esimerkiksi Schumannin, Mendelssohnin, Bachin ja Berion musiikkia. Tänä vuonna ilmestyneellä viimeisimmällä levyllään hän esittää Schubertin Winterreisen pianisti James Baillieun kanssa. Appl on vuodesta 2016 lähtien opettanut Lontoon Guildhallissa saksalaista lied-laulua.

Jaani Länsiö

 

Gustav Mahler: Des Knaben Wunderhorn

Gustav Mahlerin (1860–1911) kuuluisan määritelmän mukaan sinfonian pitää sisältää koko maailma. Hänen sinfonioissaan harrasta koraalia seuraa naiivi maalaistanssi, sofistikoitunut kontrapunktinen kudos katkeaa vulgaariin purkaukseen. Sama idea löytyy säveltäjän yksinlauluista. Mahler lähti niissä liikkeelle kansanlaulujen yksinkertaisesta ilmaisusta, mutta yhdisti sen suureen tekniseen osaamiseen ja esteettiseen monimielisyyteen.

Nuorena Mahler innostui kirjasta Des Knaben Wunderhorn (Pojan ihmetorvi). Kyseessä on Achim von Arnimin ja Clemens Brentanon 1800-luvun alussa julkaisema kokoelma vanhoja saksalaisia runoja ja lauluja. Kirja vastasi ajan tarvetta löytää oman maan menneisyydestä vaikuttavaa taidetta, tässä tapauksessa kansanrunouden muodossa. Kaikki alkuperäinen materiaali ei tosin ollut tarpeeksi korkeatasoista, joten von Arnim ja Brentano muokkasivat joitakin tekstejä ja jopa keksivät omia runoja. Kirjasta tuli bestseller. Goethen mukaan kaikkien pitäisi lukea se.

Mahler sävelsi useita Wunderhorn-lauluja vuodesta 1887 lähtien. Niistä kolme (Urlicht, Es Sungen Drei Engel ja Das Himmlische Leben) löytyy hänen sinfonioistaan. Kaksitoista laulua julkaistiin vuonna 1899 sarjana josta on olemassa sekä orkesteri- että pianosäestykselliset versiot.

Säveltäjä oli alunperin kaavaillut teokselle otsikkoa Humoreskeja. Nimi olisi vastannut Mahlerin ajatusta laulujen kertomasta universumista: aivan tavallisille ihmisille sattuu ja tapahtuu. Laulut kertovat rakkaushuolista (Verlorne Müh’, Wer hat dies Liedlein erdacht?) tai kaipuusta toiseen syliin (Wo die schönen Trompeten blasen), tai ovat kertomuksiltaan huvittavat (Des Antonius von Padua Fischpredigt, Lob des hohen Verstandes). Mutta sarjassa on myös kolkkoutta (Der Tamboursg’sell), musertavaa traagisuutta (Das Irdische Leben) ja rankkaa sotakuvausta (Revelge). Des Knaben Wunderhorn on kuin värikäs kuvakirja, josta löytää tuskaa ja pahuutta, mutta myös uskoa hyvyyteen ja kauneuteen.

 

Dmitri Šostakovitš: Sinfonia nro 8 c-molli

Vuonna 1942 Dmitri Šostakovitšin (1906–1975) seitsemäs sinfonia aiheutti sensaation. Teos syntyi samaan aikaan kun koko maailma seurasi Leningradin piiritystä ja sen aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä. Monen mielestä Leningrad-sinfonia kuvasi natsien barbariaa ja neuvostoliittolaisten päättäväistä taistelumieltä ja teoksen propaganda-arvo Neuvostoliitossa oli huikea. Odotukset olivat siis korkealla kun Šostakovitš syksyllä 1943, sodan vielä jatkuessa, kertoi uuden sinfonian (nro 8 c-molli, op. 65) olevan valmis. Säveltäjän mukaan teos oli suurilta osin optimistinen ja elämänmyönteinen.

Kahdeksannen sinfonian kantaesitys oli Moskovassa Jevgeni Mravinskin johdolla 4.11.1943. Kuulijat tajusivat nopeasti Šostakovitšin tuttuun tapaansa puhuneen ympäripyöreitä. Stalinin Neuvostoliitossa niin oli aina parempi: taiteilijoilta ei toivottu kommentteja siitä, mitä heidän taiteensa oikeasti kuvasi, etenkään jos se ei kaunistellut todellisuutta.

Teos paljastui lohduttoman pessimistiseksi, ja sen vastaanotto oli hämmentynyt ja ristiriitainen. Neuvostoviranomaiset antoivat teokselle otsikon Stalingrad-sinfonia ja väittivät sen olevan kunnianosoitus Stalingradin taistelussa 1942–43 menehtyneille. Vuonna 1948 sinfonian, kuten monen muun Šostakovitšin ja joidenkin muiden neuvostosäveltäjien teosten esittäminen kiellettiin.

Rakenteeltaan teos on poikkeuksellinen. Osia on viisi, ja niistä kolme viimeistä esitetään tauotta. Laaja ensimmäinen osa (Adagio – Allegro non troppo) ajautuu hitaasti brutaaliin huipennukseen jota seuraa englannintorven masentunut soolo. Toinen osa (Allegretto) on scherzo. Kolmas osa (Allegro non troppo) on merkillinen toccata, jossa on kuultu hälytyssireenien ääntä ja pikaisen evakuoinnin tunnelmaa. Neljäs osa (Adagio) on sisäänpäinkääntynyt passacaglia. Sinfonian päättää tanssillinen finaali (Allegretto), joka vähitellen palaa ensimmäisen osan tummaan maailmaan. Lopputahdit ovat C-duurissa, mutta ovat kaikkea muuta kuin riemukkaat.

Christian Holmqvist

suomi

“... I am convinced that Shostakovich's fourth symphony by Jukka-Pekka Saraste and HPO was the best concert performance I have ever heard. And I have heard many of them.” (Helsingin Sanomat, 16.3.2019). The previous performance of Shostakovich by Jukka-Pekka Saraste and the Helsinki Philharmonic Orchestra shocked both the critic of the leading Finnish daily newspaper and the concert audience. The next seismic Shostakovich interpretation is at the door as Saraste and the orchestra tackle the composer’s eighth symphony.

 

Jukka-Pekka Saraste

An artist of exceptional versatility and breadth, and renowned for his objective approach, Jukka-Pekka Saraste has established himself as one of the outstanding conductors of today, demonstrating remarkable musical depth and integrity.

He has served as Chief Conductor of the WDR Symphony Orchestra Cologne from 2010 until 2019. Previous positions include Music Director and Chief Conductor of the Oslo Philharmonic Orchestra, as well as Principal Conductor of both the Finnish Radio Symphony Orchestra and Toronto Symphony Orchestra. Guest engagements have led him to the major orchestras worldwide. Most recently, he created the LEAD! Foundation, which offers a leadership/mentorship programme for young conductors and soloists. 

His extensive discography, including the complete symphonies of Sibelius, Nielsen and Beethoven has received much critical acclaim. He has been awarded the Pro Finlandia Prize, the Sibelius Medal, and the Finnish State Prize for Music. 

Jukka-Pekka Saraste shares a long history with the Helsinki Philharmonic Orchestra – he made his debut with the orchestra in 1983 – and will in future be engaging in even closer partnership. In 2023, the HPO will be led by an artistic team comprising Chief Conductor and Artistic Director Jukka-Pekka Saraste, Principal Guest Conductor and Artistic Co-director Pekka Kuusisto, and Composer-in-Residence Anna Clyne.

www.jukkapekkasaraste.com
Facebook: Jukka-Pekka Saraste
Instagram: jpsaraste
Twitter: @jpsaraste

 

Benjamin Appl

German-British baritone Benjamin Appl (b. 1982) is one of the most highly-acclaimed singers to have emerged in the past ten years, celebrated on opera stage, concert platform and disc alike, and especially in Lieder recital. He has, say the critics, a voice that ‘belongs to the last of the old great masters of song’. This is not necessarily surprising, for he was one of the last private pupils of the legendary Lied singer Dietrich Fischer-Dieskau. His career has been on an upward curve ever since he was named Gramophone Award Young Artist of the Year in 2016. Before this, he had been a member of the BBC New Generation Artist scheme from 2014 to 2016, and a Wigmore Hall Emerging Artist and ECHO Rising Star for the 2015/16 season. These honours brought invitations to appear at major venues throughout Europe, including the Barbican Centre in London, the Amsterdam Concertgebouw, the Wiener Konzerthaus and the Paris Philharmonie.

Appl’s extensive discography takes in works by Schumann, Mendelssohn, Bach, Berio and others, and his most recent release is Schubert’s Winterreise with pianist James Baillieu.

 

Gustav Mahler: Des Knaben Wunderhorn

As a young man, Gustav Mahler (1860–1911) was deeply inspired by Des Knaben Wunderhorn (The Boy’s Magic Horn), a best-selling collection of old German poems and songs made and edited by Achim von Arnim and Clemens Brentano. He set many of these to music, and three found their way into his symphonies. Twelve were published in 1899 under the title Humoresques, with versions for orchestral or piano accompaniment. They would, he said, reflect his belief that music should encompass the whole world – a devout chorale just as much as a naïve country dance, sophisticated counterpoint or vulgar raving. The chosen songs thus represent many aspects of human life: affairs of the heart (Labour Lost) and longing for another’s embrace (Where the Fair Trumpets Sound), or war (Reveille) and tragedy (Earthly Life), while some tell a funny story (St. Anthony of Padua's Sermon to the Fish). Des Knaben Wunderhorn is like a colourful sketchbook with pictures of pain and evil but also goodness and beauty.

 

Dmitri Shostakovich: Symphony No. 8 in C Minor

The seventh, ‘Leningrad’ symphony by Dmitri Shostakovich (1906–1975) caused quite a sensation in 1942. Leningrad was under siege and many felt the music mirrored the barbaric Nazis and the Soviet fighting spirit. Expectations of the eighth symphony, which Shostakovich described as being for the most part optimistic and life-affirming, therefore ran high. But audiences at the premiere in Moscow in November 1943 soon realised that Shostakovich had been joking; Stalin did not expect artists to comment on what they saw, especially if their comments were unfavourable. So instead of being optimistic, the symphony was actually utterly pessimistic and left its listeners bewildered. The regime dubbed it the Stalingrad Symphony and claimed it paid tribute to the victims of the Battle of Stalingrad in 1942–1943. Its performance, like the works of certain other Soviet composers, was prohibited in 1948.

The structure of the symphony is unusual: it is in five movements, three of which are performed without a break. Some may in places detect the sound of sirens and hints of hasty evacuation, and the closing bars are anything but victorious.

English

Veiklos kreditai (Atlikėjai ir kūrėjai )

Atlikėjai

Ansamblis